Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
puh: 0295 350 000
Kaikki yhteystiedot | Saapumisohjeet

Maatiedosto Italia

Nimi

KieliVirallinen nimiKäyttönimi
italiaLa Repubblica ItalianaItalia
suomiItalian tasavaltaItalia
ruotsiRepubliken ItalienItalien
englantiThe Italian RepublicItaly
ranskaLa République ItalienneItalie
saksaItalienische RepublikItalien
venäjäItalianskaja RespublikaItalija

Itsenäistyminen

Vuotta 1861, jolloin suurin osa Apenniinien niemimaasta yhdistettiin yhdeksi valtioksi, pidetään modernin Italian syntyvuotena.

Kansallispäivä

2. kesäkuuta

Lippu

Aikaero Suomeen

Kesäisin: -1h (GMT + 1h)

Talvisin: -1h (GMT + 2h)

Pinta-ala

301 336 km2

Väkiluku

60,9 milj. (tammikuu 2012) Lähde: ISTAT

Pääkaupunki

Suomeksi: Rooma

Omalla kielellä: Roma

Diplomaattisuhteet

6. syyskuuta 1919

Tunnustanut Suomen

27. kesäkuuta 1919

Suomen edustautuminen

Suomen edustautuminen: Italia

Edustautuminen Suomessa

Edustautuminen: Italia

Linkit

  • Finpro tarjoaa suomalaisyrityksille kansainvälistymispalveluja Italiassa.
  • Suomen Rooman-instituutin (Villa Lante) tehtävä on Suomen kulttuurielämän saattaminen yhteyteen antiikin kulttuurin kanssa.

Poliittinen järjestelmä

Poliittinen järjestelmä

Italia on perustuslaillinen tasavalta. Tasavaltainen valtiomuoto hyväksyttiin kansanäänestyksellä fasismikauden ja toisen maailmansodan jälkeen 2. kesäkuuta 1946.

Valtionpäämies

  • Tasavallan presidentti Giorgio Napolitano (s. 1925)
  • Virkanimike italian kielellä: Presidente della Repubblica.
  • Valittu ensimmäisen kerran 10. toukokuuta 2006, toisen kerran 20. huhtikuuta 2013.

 

Seuraavat presidentinvaalit pidetään vuonna 2020.

 

Giorgio Napolitano on Italian 11. presidentti. Hänet valittiin ensimmäisen kerran parlamentin  edustajainhuoneeseen vuonna 1953 silloisesta Italian kommunistisesta puolueesta. Vuosina 1989-1992 hän oli Euroopan parlamentin jäsen, jonka jälkeen hän toimi parlamentin edustajainhuoneen puhemiehenä Italiassa vuoteen 1994. Vuosina 1999-2004 Napolitano johti Euroopan parlamentin perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden valiokuntaa. Italian edellinen presidentti Carlo Azeglio Ciampi nimitti hänet elinikäiseksi senaattoriksi syyskuussa 2005.

Parlamentti

  • Parlamentin nimi italian kielellä: Parlamento
  • Ylähuone eli senaatti: Senato della Repubblica
  • Alahuone eli edustajainhuone: Camera dei Deputati

 

Parlamentti on kaksikamarinen. Senaatissa on 315 vaaleilla valittua jäsentä ja tällä hetkellä viisi elinikäistä jäsentä. Edustajainhuoneessa on 635 jäsentä. Molemmilla kamareilla on samat valtaoikeudet. Lakialoitteet voivat tulla kummalta kamarilta tahansa ja molempien on hyväksyttävä ne enemmistöllä, jotta laki saadaan voimaan.

 

Senaatin ja edustajainhuoneen jäsenet valitaan samanaikaisissa vaaleissa viideksi vuodeksi kerrallaan. Vaalilakia on muutettu tiheään tahtiin. Perustuslakituomioistuin julisti nykyisen, vuonna 2005 voimaan astuneen vaalilain perustuslain vastaiseksi joulukuussa 2013. Tulevan vaalilain sisällöstä käydään parhaillaan poliittista kädenvääntöä.

 

Viimeisimmät parlamenttivaalit järjestettiin helmikuussa 2013. Seuraavat säännönmukaiset parlamenttivaalit järjestetään vuonna 2018.

Hallitus

Italian nykyinen hallitus muodostettiin ilman uusia vaaleja 22. helmikuuta 2013, jolloin valtaan nousi Matteo Renzin (PD) johtama laajapohjainen koalitiohallitus. Kokoonpanossa on pääministerin lisäksi 13 salkullista ja kolme salkutonta ministeriä, 9 varaministeriä ja 35 poliittista valtiosihteeriä. Hallitus on keski-iältään Italian kaikkien aikojen nuorin, ja sen ministereistä puolet on naisia.

Hallituksessa on edustettuina kuusi puoluetta: Demokraattipuolue (Partito Democratico, PD), Uusi keskustaoikeisto (Nuovo Centrodestra, NCD), Kansalaisvalinta (Scelta Civica, SC), Populaarit Italian puolesta (Popolari per l'Italia, PpI), Keskustan liitto (Unione di Centro, UdC) ja Italian sosialistipuolue (Partito Socialista Italiana, PSI. Lisäksi mukana on kolme sitoutumatonta ministeriä.

 

Täysivaltaiset ministerit

  • Pääministeri (Presidente del Consiglio dei Ministri): Matteo Renzi (PD)
  • Sisäasiainministeri (Ministro dell'Interno): Angelino Alfano (NCD)
  • Ulkoministeri (Ministro degli Affari Esteri): Federica Mogherini (PD)
  • Valtiovarainministeri (Ministro dell'Economia e delle Finanze): Pier Carlo Padoan (sit.)
  • Taloudellisen kehityksen ministeri (Ministro dello Sviluppo Economico): Federica Guidi (sit.)
  • Kulttuuri- ja turismiministeri (Ministro per i Beni e Attività Culturali e Turismo): Dario Franceschini (PD)
  • Oikeusministeri (Ministro della Giustizia): Andrea Orlando (PD) 
  • Puolustusministeri (Ministro della Difesa): Roberta Pinotti (PD)
  • Infrastruktuuri- ja liikenneministeri (Ministro delle Infrastrutture e dei Trasporti): Maurizio Lupi (NCD)
  • Maa- ja metsätalousministeri (Ministro per le Politiche Agricole, Alimentari e Forestali): Maurizio Martina (PD) 
  • Työ- ja sosiaaliministeri (Ministro del Lavoro e delle Politiche Sociali): Giuliano Poletti (sit.)
  • Opetusministeri (Ministro dell'Istruzione, dell'Università e della Ricerca): Stefania Giannini(SC)
  • Ympäristöministeri (Ministro dell'Ambiente, Tutela del Territorio e del Mare): Gianluca Galletti (UdC)
  • Terveysministeri (Ministro della Salute): Beatrice Lorenzin (NCD)  

Salkuttomat ministerit

  • Perustuslakireformeista ja parlamenttisuhteista vastaava ministeri (Ministro per le Riforme Costituzionali e per i Rapporti con il Parlamento): Maria Elena Boschi (PD) 
  • Alueministeri (Ministro per gli Affari Regionali): Maria Carmela Lanzetta (PD)
  • Yksinkertaistamis- ja julkishallintoministeri (Ministro per la Semplificazione e Pubblica Amministrazione): Marianna Madia (PD)

Sisäpolitiikka

Tangentopoli

 

Italia ajautui 1990-luvun alussa sisäpoliittiseen kriisiin, joka johtui mittavien poliittisten lahjusskandaalien paljastumisesta ja valtiontalouden vuosikymmeniä jatkuneesta velkakierteestä. Yhdessä kylmän sodan päättymisen kanssa tämä korruptioskandaalien sarja, josta alettiin käyttää nimitystä "lahjuskaupunki" (Tangentopoli), johti toisen maailmansodan jälkeisen puoluejärjestelmän romahtamiseen. Puoli vuosisataa hallituksessa istunut kristillisdemokraattinen puolue (Democrazia Cristiana) hajosi osiin ja 1960-luvulta lähtien sen kanssa hallitusyhteistyötä tehnyt sosialistipuolue (Partito Socialista Italiano) luhistui kokonaan. Italian “ensimmäisen tasavallan” aika oli päättynyt.

 

Toinen tasavalta

 

1990-luvun alun myrskystä selviytyi merkittävistä puolueista oikeastaan vain entisen kommunistipuolueen (Partito Comunista Italiano) perillinen Vasemmistodemokraatit (Democratici di Sinistra). Se ei kuitenkaan menestynyt ensimmäisissä “toisen tasavallan” vaaleissa vuonna 1994. Voiton vei milanolaisen viestintämagnaatin Silvio Berlusconin nopeasti lanseeraama kansanliike Eteenpäin Italia! (Forza Italia), josta muodostettiin sittemmin samanniminen puolue. Forza Italia muodosti hallituksen yhdessä fasistipuolueen perillisen Kansallisen liiton (Alleanza Nazionale) ja Pohjois-Italian separatistisen protestiliikkeen Pohjoisen liiton (Lega Nord) kanssa.

 

Berlusconin ensimmäinen hallitus kaatui sisäiseen riitelyyn kevättalvella 1996, minkä jälkeen maata hallitsi lyhyen aikaa Lamberto Dinin johtama virkamieshallitus. Ennen kevään 1996 vaaleja muodostettiin kaksi vaaliliittoa, keskustavasemmiston Oliivipuu (Ulivo) ja keskustaoikeiston Vapauksien napa (Polo per le Libertà). Oliivipuu-liitto voitti vaalit ja pääministeriksi nousi sitoutumaton bolognalainen kansantaloustieteen professori Romano Prodi. Prodin hallitus ehti olla vallassa yli kaksi ja puoli vuotta, kunnes se lokakuussa 1998 kaatui parlamentin epäluottamuslauseeseen. Uuden, hajanaisen koalitiohallituksen muodosti Vasemmistodemokraattien johtaja Massimo D’Alema.

 

Runsaan vuoden maata hallinneen D’Aleman ensimmäisen hallituksen taival kulki kriisistä toiseen. Laajan hallituskoalition sisällä oli ristiriitoja paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, myös talous- ja sosiaalipolitiikassa. Joulun alla 1999 muodostettu D’Aleman toinen hallitus saavutti parlamentin luottamuslauseen vain hyvin niukalla enemmistöllä. Keskustavasemmisto kärsi tappion huhtikuun 2000 aluevaaleissa, minkä seurauksena D’Alema jätti eronpyyntönsä. Uusi keskustavasemmistolainen hallitus muodostettiin sitoutumattoman Giuliano Amaton johdolla. Hallituksenvaihdos oli lähinnä kauneusleikkaus, jonka avulla keskustavasemmistolainen hallituspohja selvisi kevään 2001 parlamenttivaaleihin asti.

 

Berlusconista…

 

Toukokuun 2001 parlamenttivaaleissa Berlusconin johtama keskustaoikeiston vaaliliitto Vapauksien talo (Casa delle libertà) voitti keskustavasemmiston Oliivipuun ja saavutti enemmistön sekä edustajainhuoneessa että senaatissa. Keskeiset hallituspuolueet olivat Forza Italia, Alleanza Nazionale, Lega Nord ja kristillisdemokraattinen Keskustan unioni (Unione di Centro).

 

Pääministeri Berlusconin hallitus pysyi ennätysmäisesti koossa koko vaalikauden, jota leimasi jyrkkä vastakkainasettelu opposition kanssa. Oppositio kritisoi muun muassa pääministerin mediaomistuksiin liittyviä eturistiriitoja ja hallituksen suunnitelmia uudistaa työlainsäädäntöä ja puuttua tuomioistuinten toimintaan. Suurta erimielisyyttä aiheutti laki, joka olisi antanut syytesuojan maan ylimmälle johdolle. Laki kaatui lopulta valtiosääntötuomioistuimessa.

 

Esitys valtiosäännön muuttamisesta federalistisempaan ja pääministerivaltaisempaan suuntaan jäi odottamaan opposition vaatimaa kansanäänestystä. Keskustavasemmiston hajanaisuus teki tyhjäksi opposition yritykset uhata hallituksen asemaa. Oppositiota suurempia vaikeuksia pääministerille aiheuttivat oman hallituskoalition sisäiset välienselvittelyt. Yhdistettynä vaatimattomaan talouskehitykseen ja mainittuihin kiisteltyihin lainsäädäntöhankkeisiin ne nakersivat hallituksen suosiota, mikä näkyi paikallisvaalien ja Euroopan parlamentin vaalien tuloksissa.

 

Oppositio ei toisaalta pystynyt täysin hyödyntämään hallituksen vaikeuksia. Romano Prodin asemasta opposition pääministeriehdokkaana vallitsi pitkälti yksimielisyys. Puolueiden ulkopuolinen Prodi ei kuitenkaan pystynyt estämään irtiottoja, joilla keskustavasemmiston eri puolueet pyrkivät vahvistamaan suhteellista asemaansa koalition sisällä.

 

Prodin johtama vaaliliitto voitti lopulta huhtikuun 2006 parlamenttivaalit äärimmäisen niukasti. Voittajakoalition saama paikkabonus pelasti sille turvallisen enemmistön edustajainhuoneessa. Senaatissa lukuisat koalition pienryhmätkin pääsivät vaa'ankieliasemaan. Keskeiset hallituspuolueet olivat Vasemmistodemokraatit ja keskustalais-katolinen Päivänkakkara (Margherita), jotka edustajainhuoneessa istuivat yhdessä Oliivipuu-ryhmässä, sekä laitavasemmistolainen Kommunismin uusi perustus (Rifondazione Comunista). Lähes kaikki pienryhmätkin saivat ministerinpaikkoja. Hallitus kaatui lopulta tammikuussa 2008, kun yksi näistä pienryhmistä veti tukensa koalitiolta.

 

Prodin hallituksen taivalta leimasivat koalition sisäinen debatti ja sovittelu. Yhdistäviä asioita olivat Berlusconin kauden hankkeiden pysäyttäminen, kuten perustuslakiuudistuksen kaataminen kansanäänestyksessä. Prodi joutui turvautumaan toistuviin luottamusäänestyksiin pakottaakseen koalitionsa radikaalin vasemmiston toisinajattelijat äänestämään hallituksen puolesta. Hallitus kuitenkin kykeni muun muassa tervehdyttämään selvästi julkisen talouden tilaa.

 

…Berlusconiin

 

Parlamenttivaalien 13.–14. huhtikuuta 2008 voittajaksi nousivat keskustaoikeistolainen vapauden kansa -vaaliliitto (Popolo della Libertà), johon kuuluivat Berlusconin Forza Italia ja Gianfranco Finin johtama Alleanza Nazionale. PdL muodosti hallituksen yhdessä Pohjoisen liiton (Lega Nord) kanssa, joka oli vaalien todellinen suurvoittaja. Berlusconin IV hallituksella oli turvallinen parlamentaarinen enemmistö ja hyvät mahdollisuudet istua koko viisivuotisen kauden loppuun saakka, mikäli hallituskumppanit eivät ajaudu jälleen välirikkoon, kuten kävi 1996.

 

Oppositiossa Demokraattinen puolue (Partito Democratico) aloitti Rooman entisen pormestarin Walter Veltronin vetämänä maltillisella linjalla, joka kuitenkin kostautui talven 2009 täytevaalien huonoon menestykseen. Veltroni erosi ja puolueen johtajaksi valittiin lopulta lokakuussa 2009 entinen teollisuusministeri Pier Luigi Bersani.

 

Vuoden 2008 parlamenttivaalien tulos oli kahdella tavalla merkittävä. Yhtäältä tapahtui selvä siirtymä oikealle. Toisaalta poliittinen kenttä yksinkertaistui ja polarisoitui kahden päävaihtoehdon ympärille. Äänikynnysten takia useimmat pienpuolueet jäivät kokonaan parlamentin ulkopuolelle. Äärivasemmisto ja -oikeisto sekä vihreät putosivat kokonaan parlamentista.

 

Hallituksen taivalta leimasivat etenkin intohimoja herättäneet yritykset suitsia laitonta maahanmuuttoa sekä entisestään korostunut vastakkainasettelu hallituksen ja opposition välillä. Hallituksen ensimmäinen vuosi vaikutti Italian oloissa poikkeuksellisen vahvalta, mutta jo keväällä 2009 tilanne muuttui. Yksityiselämän skandaalien seurauksena pääministeri Berlusconin asema alkoi vaikeutua.

 

Berlusconin poliittiset vaikeudet kasvattivat etenkin populistisen hallituskumppanin Pohjoisen liiton vaikutusvaltaa koalition sisällä. Lokakuussa 2009 pääministeri Berlusconi koki selvän poliittisen tappion, kun hallituksen voimakkaasti ajama valtiojohdon syytesuojalaki kaatui jälleen perustuslakituomioistuimessa. Vuonna 2010 sisäpolitiikkaa hallitsivat pääministerin korruptio-oikeudenkäynnit sekä yritykset säätää jälleen kerran valtiojohdon syytesuojasta. Maaliskuun lopussa 2010 pidetyissä alue- ja paikallisvaaleissa ei tapahtunut suuria siirtymiä. Lega Nord vahvistui kuitenkin entisestään.

 

Myös koalition sisäinen erimielisyys lisääntyi. Berlusconin näkyvimmäksi haastajaksi nousi vähitellen edustajainhuoneen puhemies Gianfranco Fini. Heinäkuussa 2010 Finin johtama falangi erotettiin PdL-puolueen ryhmästä. Hallitus onnistui kuitenkin voittamaan äänestyksen Finin esittämästä epäluottamuslauseesta Berlusconin leiriin palanneiden loikkareiden tuella.

 

Mario Montin hallitus

 

Vuoden 2011 kesällä ja syksyllä Berlusconin IV hallituksen vaikeudet tiivistyivät entisestään. Julkisuuteen tuli uusia pääministerin yksityiselämän skandaaleja, minkä lisäksi voimakkaasti velkaantunut Italian kansantalous nousi kansainvälisen finanssikriisin keskiöön. Berlusconin hallituksen kesä- ja elokuussa 2011 tekemät talousuudistukset eivät onnistuneet vakuuttamaan markkinavoimia, ja Italian valtionvelkakirjojen korot jatkoivat nousuaan.

 

Lopulta Berlusconin hallituksen rintama murtui sisältäpäin. Hallituskumppani Pohjoisen liiton käännettyä yhteistyölle selkänsä pääministeri Berlusconi jätti lopulta eronpyyntönsä 12. marraskuuta 2011. Presidentti Giorgio Napolitanon voimakkaalla ohjauksella tilalle nousi entisen EU-komissaari Mario Montin luotsaama teknokraattihallitus. Hallituksessa ei ollut yhtään poliitikkoministeriä, mutta se nautti suurimpien puolueiden tukea maan parlamentissa.

 

Monti asetti päätehtäväkseen Italian kansantalouden tasapainottamisen, talouden kääntämisen uudelleen kasvu-uralle sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kunnioittamisen. Montin hallitus pyrki toteuttamaan poliittisesti vaikeina pidettyjä reformeja (mm. eläkeuudistus) sekä vapauttamaan taloutta säätelystä.

 

Kevään 2013 parlamenttivaalien alkaessa lähestyä Berlusconi päätti kuitenkin asettua uudelleen ehdolle pääministerin tehtävään. Tämän seurauksena Berlusconin PdL-puolue veti tukensa pois Montin hallitukselta ja Monti jätti eronpyyntönsä 21. joulukuuta 2012.

Takaisin poliittisesti valittuun hallitukseen

Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 24.-25. helmikuuta 2013. Vaalien tulos oli yllättävä: kaikki perinteiset puolueet menettivät asemiaan ja suurvoittajaksi nousi niiden sijaan koomikko Beppe Grillon johtama populistinen Viiden tähden liike (Movimento Cinque Stelle, M5S), joka keräsi noin neljänneksen kaikista annetuista äänistä. Mikään puolue ei onnistunut saamaan senaatissa tarvittavaa enemmistöä hallituksen muodostamiseen, jolloin ajauduttiin hyvin vaikeisiin hallitusneuvotteluihin.

 

Pari kuukautta kestäneiden neuvottelujen tuloksena syntyi viimein Enrico Lettan (PD) johtama viiden puolueen laajapohjainen koalitiohallitus, jonka perustan muodostivat keskustavasemmistolainen Demokraattipuolue ja keskustaoikeistolainen Vapauden kansa. Hallituksen alkutaivalta sävyttivät keskinäinen riitely sekä ex-pääministeri Berlusconin henkilön ympärillä vellonut kohu. Elokuussa 2013 Italian korkein oikeus tuomitsi Berlusconin neljän vuoden vankeusrangaistukseen verorikoksista. Hänen lisäksi saamansa kahden vuoden toimintakielto poliittisissa tehtävissä johti erottamiseen parlamentista. Vapauden kansa -puolue hajosi kahtia, ja Berlusconille uskollinen osa siirtyi marraskuussa 2013 Forza Italian nimellä oppositioon.

 

Joulukuussa 2013 pääministeri Lettan PD-puolue valitsi puheenjohtajakseen Firenzen 39-vuotiaan pormestarin Matteo Renzin. Valituksi tultuaan Renzi alkoi kritisoida Lettan johtamaa hallitusta passiivisuudesta. Helmikuussa 2014 PD:n puoluevaltuusto veti tukensa Lettalta ja hallitus jätti eronpyyntönsä. Uusi hallitus muodostettiin nopeasti ilman uusia vaaleja vanhalle hallituspohjalle. Pääministeriksi tuli Matteo Renzi.

 

 

 

Ulkopolitiikka, turvallisuuspolitiikka

Ulkopolitiikka

Italian ulkopoliittisissa painotuksissa näkyy maan historiallinen asema Euroopan sydämessä ja Välimeren alueen keskellä. Myös siirtolaisuuden ja kylmän sodan liittolaisuuden myötä tiivistynyt suhde Yhdysvaltoihin on tärkeä taustatekijä.

 

Italia kannattaa perinteisesti monenkeskisiin neuvotteluihin perustuvaa politiikkaa. Tämä ei kuitenkaan estä sitä vaalimasta kahdenvälisiä suhteitaan etenkin suurvaltoihin. Italia vaalii myös kahdenvälistä erityissuhdetta Venäjään.

 

Italian ensimmäinen ulkopoliittinen painopiste on perinteisesti ollut Eurooppa. Italia on EU:n perustajajäsen. Maa on perinteisesti kannattanut EU-yhteistyön tiivistämistä ja yhteisen ulkopolitiikan vahvistamista. Maa on myös tukenut eurooppalaisen puolustusidentiteetin kehittämistä Naton sisällä. Naton laajentumiskeskustelussa Italia on korostanut hyviä suhteita Venäjään.

 

Viime vuosien ulkopoliittisia valintoja selittävät osaltaan Italian teolliset intressit sekä energiayhteistyö Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja entisen Neuvostoliiton maiden kanssa. Berlusconin IV hallituksella (2008-) oli toisaalta korostetun lämpimät välit Israelin kanssa.

 

Ulkopolitiikassa näkyy myös hallitusten pyrkimys nostaa maan profiilia ja tulla tunnustetuksi merkittävänä maailmanpoliittisena toimijana. Italia ei kuitenkaan ole ulkopolitiikassa onnistunut nousemaan maan ja talouden kokoa vastaavaan asemaan.

Järjestöt

Italia tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi vuonna 1955, samana vuona kuin Suomi. Italia oli YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuva jäsen istuntokaudella 2007–08.

 

Italia on Euroopan yhteisöjen (nykyisen Euroopan unionin) perustajajäsen. Se on toiminut EU:n puheenjohtajavaltiona viimeksi 1990, 1996 ja 2003.

 

Italia on ollut johtavien teollisuusmaiden G-8 -järjestön puheenjohtajamaa vuosina 2001 ja 2009.
Kansainväliset järjestöt ja yhteenliittymät (Italian liittymisvuosi):

 

Yhdistyneet kansakunnat (YK)

1955

 

 

YK:n alaiset erityisjärjestöt:

 

 

 

Kansainvälinen televiestintäliitto (ITU)

1866

Maailman postiliitto (UPU)

1875

Kansainvälinen työjärjestö (ILO)

1919 (vetäytyi 1939-45)

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO)

1946

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF)

1947

Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö (ICAO)

1947

YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö (UNESCO)

1948

Maailman terveysjärjestö (WHO)

1948

Maailman ilmatieteellinen järjestö (WMO)

1951

Kansainvälinen merenkulkujärjestö (IMO)

1958

Maailman henkisen omaisuuden järjestö (WIPO)

1977

Kansainvälinen maatalousrahasto (IFAD)

1977

Maailman matkailujärjestö (UNWTO)

1978

YK:n teollistamisjärjestö (UNIDO)

1985

 

 

YK-perheeseen kuuluvat järjestöt:

 

 

 

Kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA)

1957

Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (OPCW)

1997

 

 

Maailmanpankkiryhmä  (World Bank, WB):

 

 

 

Kansainvälinen jälleenrakennuspankki (IBRD)

1947

Kansainvälinen rahoitusyhtiö (IFC)

1956

Kansainvälinen kehitysjärjestö (IDA)

1960

Kansainvälinen investointikiistojen sovittelukeskus (ICSID)

1971

Monenkeskinen investointitakuulaitos (MIGA)

1988

 

 

Muita:

 

  
Kansainvälinen Punainen Risti (ICRM)

1864

Kansainvälinen rikospoliisijärjestö (ICPO / INTERPOL)

1923

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD)

1948

Pohjois-Atlantin liitto (NATO)

1949

Euroopan neuvosto (EN)

1949

Länsi-Euroopan unioni (WEU)

1954

Euroopan yhteisöt / Euroopan unioni (EEC/EY/EU)

1957

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ)

1973

G-8 (G-6, G-7)

1975

Maailman kauppajärjestö (WTO)

1995 (GATT-sopimus)1950

Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC)

2002

 

 

Kansainvälisiä sopimuksia:

 

 

 

Sopimus ydinaseiden leviämisen estämisestä (Ydinsulkusopimus, NPT)

1975

Etelämannersopimus (ANT)

1981

Kansainvälinen ydinkoekieltosopimus  (CTBT)

1999 (ei voimassa)

 

Puolustuspolitiikka

Italian maanpuolustus perustuu vapaaehtoisiin asevoimiin. Yleinen asevelvollisuus lakkautettiin vuonna 2005. Vapaaehtoisina asepalveluksen (10 kk) voivat suorittaa 18-27 -vuotiaat miehet ja naiset. Asevoimien ylipäällikkö on tasavallan presidentti.

Puolustushaarat

(1) Maavoimat (Esercito): 

 

Italian maavoimat käsittää rauhanaikana 11 taisteluprikaatia ja 6 tukiprikaatia. Rauhanajan joukkojen kokonaisvahvuus on 108 355 (2012).

 

(2) Merivoimat (Marina Militare):

 

Italian merivoimat (Marina Militare)  Rauhanajan joukkojen kokonaisvahvuus on noin 31 000 (2012). Merivoimiin kuuluu myös Italian rannikkovartiosto (Comando delle Capitanerie di Porto - Guardia Costiera).  

 

Suomi on tehnyt italialaisen Intermarinen kanssa sopimuksen kolmen MITO-luokan miinantorjunta-aluksen hankkimisesta.

 

(3) Ilmavoimat (Aeronautica Militare):

 

Rauhanajan joukkojen kokonaisvahvuus on noin 42 000 (2012). Ilmavoimien pääasiallista kalustoa ovat Eurofighter 2000 -hävittäjät sekä AMX- ja Panavia Tornado -monitoimihävittäjät. 

 

(4) Sotilaspoliisi (Arma dei Carabinieri):

 

Italian puolustushaaroihin luetaan myös sotilaspoliisi (carabinieri), jonka kokonaisvahvuus on 117 939. Suurin osa sotilaspoliisin tehtävistä on normaaleja poliisitehtäviä, jotka ovat osin päällekkäisiä sisäasiainhallinnon alaisen poliisin (polizia) kanssa.

Puolustusbudjetti

Vuoden 2013 puolustusbudjetti on 20,98 miljardia euroa eli noin 1,3 prosenttia BKT:stä. Henkilöstömenot muodostavat yli 65 prosenttia puolustusbudjetista.

Puolustusteollisuus

Italian asevoimat nojaa vahvasti kotimaisen puolustusvälineteollisuuden tuotantoon. Italian puolustusteollisuus on myös vahva globaali toimija. Finmeccanica-konserni on maan toiseksi suurin teollisuusyritys (Fiatin jälkeen): sen liikevaihto vuonna 2011 oli 17,3 miljardia euroa. Konsernin palveluksessa on noin 73 000 työntekijää. Finmeccanica-konserniin kuuluu muun muassa helikoptereita valmistava AgustaWestland, lentokonevalmistaja Alenia Aeronautica ja sotilaselektroniikkaan erikoistunut SELEX. Lisäksi konserni on osaomistaja muun muassa Thales Alenia Space -yhtiössä, ohjusvalmistaja MBDA:ssa, helikopterivalmistaja NHIndustries-yhtiössä, Eurofighter GmbH:ssa sekä GMAS-sotilasilmailuyhtiössä.  

Kansainväliset kriisinhallintaoperaatiot

Italia osallistuu parhaillaan 30 kansainväliseen kriisinhallintaoperaatioon. Yhteensä kansainvälisissä operaatioissa palvelee noin 7420 italialaista.

Suurin painotus on Afganistanissa, jossa Naton johtamassa ISAF-operaatiossa ja EU:n EUPOL koulutusmissiossa palvelee yhteensä yli 4000 italialaista. Toiseksi suurin on Libanonissa, jossa YK:n UNIFIL-operaatiossa palvelee 1100 italialaista.

Italialla on merkittävä rooli myös Kosovon alueen eri kriisinhallintaoperaatioissa, joissa palvelee yli 1000 italialaista. Maalle perinteisesti tärkeällä Välimeren alueella Italia osallistuu Naton Active Endeavour -operaatioon ja YK:n UNSMIL -tukioperaatioon Libyassa. Afrikan sarvessa Italia osallistuu merirosvouksen vastaiseen Naton Ocean Shield -operaatioon sekä EU:n vastaavaan Atalanta -operaatioon. 

Kehityspolitiikka

Italian julkinen kehitysyhteistyö on ollut vuosia leikkausten kohteena, ja talouskriisin myötä ulkoministeriöön kohdistuneet leikkaukset ovat heikentäneet kehitysyhteistyön jo ennestään vähäisiä määrärahoja. Maan julkinen kehitysapu on laskenut ennätykselliset 61 prosenttia vuodesta 2008 saavuttaen historiallisen alhaisen tason vuonna 2010.  Vuonna 2011 Italian julkinen kehitysapu oli 4,2 miljardia dollaria, joka vastasi noin 0,19 prosenttia BKT:stä (OECD).

 

Italia ei ole kyennyt pysymään kehitysavun kasvattamiselle määrittelemissään tavoitteissa. Nykyisen tilanteen valossa on epätodennäköistä, että Italia pystyisi nostamaan kehitysavun määrän EU:ssa yhteisesti sovitulle 0,7 % tasolle BKT:stä vuoteen 2015 mennessä. Positiivinen edistysaskel Italian kehitysavulle on Montin hallitukseen ensimmäistä kertaa nimitetty kehitysyhteistyöministeri.

 

Italian kehityspolitiikan prioriteettiteemoja ovat erityisesti maatalous ja ruokaturva, mikä selittyy osin maatalouteen keskittyneiden YK-järjestöjen sijainnilla Roomassa. Italian tärkeitä teemoja ovat myös inhimillinen kehitys, erityisesti terveys ja koulutus sekä hyvä hallinto. Maantieteellisesti Italian kehitysapu painottuu Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan ja Italiaa maantieteellisesti lähellä oleviin alueisiin: Välimeren alue, Lähi-Itä ja Balkanin niemimaa.

 

Italiassa tehdään laadukasta kehitysyhteistyötä kansalaisjärjestötasolla ja järjestöjen rahoitus kehitysyhteistyöhankkeille ylittää huomattavasti ulkominiteriön hallinnoimat kehitysyhteistyömäärärahat (vuonna 2009 järjestöt keräsivät varainkeruulla noin 289 miljoonaa euroa).  

Ihmisoikeudet

Italian ihmisoikeuspolitiikan kärkihanke on kuolemanrangaistuksen kieltäminen. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa Italia ajaa johdonmukaisesti sopimusta kuolemanrangaistuksen niin kutsutusta moratoriosta eli toimeenpanon keskeyttämisestä.

 

Berlusconin IV hallituksen aikana Italia nosti ihmisoikeuspolitiikkansa kärkeen myös uskonnonvapauden. Erityisesti ex -ulkoministeri Franco Frattini ja hänen seuraajansa Giuliano Terzi di Sant'Agata ottivat usein kantaa kristittyjen vainoon eri puolilla maailmaa.

 

Viime vuosina Italia on saanut kritiikkiä kansainvälisiltä ihmisoikeusjärjestöiltä erityisesti Pohjois-Afrikan tapahtumien seurauksena Italiaan saapuvien henkilöiden ihmisoikeuksien puutteellisesta turvaamisesta. Mm. Amnesty International kritisoi voimakkaasti meriteitse Libyasta saapuvien turvapaikanhakijoiden kohtelua: Italian tekemiä sopimuksia Pohjois-Afrikan maiden kanssa maahanmuuton rajoittamiseksi, turvapaikanhakijoiden käännyttämistä ilman oikeudenmukaista turvapaikanhakemenettelyä sekä vastaanottojärjestelmän puutteellisuutta. Kansainväliset järjestöt kritisoivat Italiaa myös romanivähemmistön kohtelusta sekä myös yleisemmin vähemmistöjen syrjinnästä.

EU-politiikka

Italia on EY:n perustajavaltio ja yksi neljästä suuresta EU:n jäsenvaltiosta. Sen ensimmäinen ulkopoliittinen prioriteetti on perinteisesti ollut Eurooppa. Italian yhteisöpolitiikan pitkä linja on integraatiota, laajentumista ja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tukeva. Kansalaisten enemmistö on perinteisesti suhtautunut unioniin suopeasti. Pitkään jatkunut talouskriisi on kuitenkin Italiassakin johtanut EU-kriittisyyden lisääntymiseen viime aikoina.

 

Italia on perinteisesti hyötynyt merkittävästi yhteisön alue- ja rakennerahoituksesta. Sen omat kehitysalueet Etelä-Italiassa ovat pitkään saaneet unionin rahoitusta, joskin hankkeiden toteuttaminen on usein kärsinyt maan omista hallinnollisista ongelmista. Unionin laajentuminen saattaa vähentää Italian mahdollisuuksia vastaavaan rahoitukseen jatkossa, mutta maa on siitä huolimatta suhtautunut myönteisesti laajentumiseen.

 

Italia kannattaa talouspoliittisen yhteistyön syventämistä. Vakaus- ja kasvusopimus on ollut sille ongelmallinen, sillä Italian valtava valtionvelka (127 prosenttia bruttokansantuotteesta) on vuodesta toiseen rikkonut sopimuksen ehtoja. Euroalueen kriisin myötä Italia on kuitenkin kannattanut talousunionin tiivistämistä ja tiukempaa koordinaatiota, joskaan se ei ole ollut valmis aivan niin pitkälle meneviin pakkokeinoihin kuin Suomi. 

 

Euroopan unionin kilpailukykystrategiaan eli niin kutsuttuun EU2020 Italia suhtautuu periaatteessa myönteisesti, mutta lähes kaikki yhteisötason tavoitteet tuottavat sille itselleen ongelmia. Italian työllisyysaste on unionin matalimpia, koulukeskeytykset yleisiä ja tutkimus- ja kehitysmenojen kansantuoteosuus vain yhden prosentin tuntumassa. Niinpä Italia odottaakin EU2020-strategialta omien erityisolosuhteidensa huomioimista jäsenvaltioiden välisessä taakanjaossa sekä strategiaa tukevia tulonsiirtoja EU-budjettiin. Tältä osin sen näkökulma poikkeaa Suomen EU-politiikan tavoitteista selvästi.

 

Oikeus- ja sisäasiat ovat Italialle hyvin tärkeitä. Italia ajaa turvapaikanhakijoiden vastaanoton velvoittavaa, eurooppalaista taakanjakoa. Toistaiseksi Italia ei ole ollut tyytyväinen Euroopan unionissa sovittuihin toimenpiteisiin laittoman maahanmuuton hillitsemiseksi.

 

Italia on johdonmukaisesti puhunut EU:n laajentumisen puolesta etenkin Länsi-Balkanin maihin. Hallitus suhtautuu hyvin myönteisesti etenkin Serbian jäsenyysperspektiiviin, mikä näkyy kaikissa Länsi-Balkania koskevissa yksittäiskysymyksissä (muun muassa viisumivapaus). EU:n Länsi-Balkan -politiikassa Italia on keskeinen toimija. Yleislinja Turkin jäsenyyteen on sekin suopea.

Talous, elinkeinoelämä

Italialla on vahva, mutta heikkenevä asema maailmantaloudessa. Se kuuluu vauraiden teollisuusmaiden G7/G8 -ryhmään ja on maailman yhdeksänneksi suurin ulkomaankauppamaa, mutta sen kansantuote, kilpailukyky ja tuottavuuskehitys junnaavat paikallaan. Italia on perinteinen vientimaa, jonka huippuosaaminen on perustunut etenkin korkeatasoisiin ja muuntautumiskykyisiin pienyrityksiin.

 

Jo ennen vuonna 2008 alkanutta maailmantalouden taantumaa asiantuntijat kiinnittivät huomiota Italian heikkoon tuottavuuskehityksen ja vähäisiin tutkimusinvestointeihin. Italian tutkimus- ja kehitysrahoituksen suhteellinen osuus kansantuotteesta on ollut pitkään EU-maiden alhaisimpia. Lisäksi maahan suuntautuu liian vähän ulkomaisia investointeja. Tämä johtuu muun muassa tehottomasta hallinnosta, puutteellisesta infrastruktuurista sekä etenkin Etelä-Italiassa myös järjestäytyneestä rikollisuudesta. Maailman talousfoorumin kilpailukykyvertailuissa Italian sijoitus on ollut jo vuosia heikko.

 

Pääsy mukaan Euroopan valuuttaunioniin ensimmäisten maiden joukossa vuonna 1997 oli Italialle kunniakysymys. Alun perin maa ei ollut lähelläkään kasvu- ja vakaussopimuksessa määrättyjä ehtoja, mutta pääministeri Romano Prodin hallitus kykeni kiristämään talouspolitiikkaa ja tekemään joukon kipeästi kaivattuja rakenteellisia uudistuksia. Näiden uudistusten ja vakaussopimuksen joustavan tulkinnan ansiosta Italia lopulta hyväksyttiin rahaliiton jäseneksi. Varsinainen euroon siirtyminen 1999 sujui melko hyvin ja aikataulun mukaisesti.


Kansantalouden tunnuslukuja


Kuluvalla vuosituhannella Italian talouskasvu on ollut koko ajan Euroopan Unionin häntäpäässä ja elpyminen vuonna 2008 alkaneesta talouskriisistä on ollut heikkoa. Vuoden 2010 aikana ja 2011 alkupuolella talous osoitti elpymisen merkkejä ja BKT kasvoi 0,3-0,8 prosenttia, mutta 2011 vuoden lopulla talouskehitys kääntyi uudelleen negatiiviseksi. Italian BKT kutistui vielä vuonna 2012, mutta sen on ennustettu palaavan loivalle kasvu-uralle 2014.


Italian yksi suurimmista rakenteellisista talousongelmista on valtava julkinen velka, joka on ollut yli 100 prosentin tasolla BKT:sta jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Valtionvelka saavutti kesällä 2012 uuden ennätystason 127 prosenttia bruttokansantuotteesta.


Julkisen talouden alijäämä ylitti kolmen prosentin rajan BKT:stä vuosina 2003-2006 ja uudelleen kriisin myötä vuonna 2009 (-5,4 prosenttia BKT:sta). Vuonna 2012 valtion budjetti oli kolme prosenttia alijäämäinen, ja EU-komissio ennustaa maalle vajaan kolmen prosentin alijäämää myös vuodelle 2013. Inflaatio on muun Euroopan lailla heilunut voimakkaasti viime vuosina. Vuonna 2011 keskimääräinen inflaatio oli vajaa kolme prosenttia.


Italian virallinen työttömyysaste on kohonnut kriisin myötä ennätyslukemiin 12,1 prosenttiin (kesäkuu 2013). Virallinen työttömyysaste ei ole eurooppalaisittain hälyttävän korkea, mutta työmarkkinat ovat voimakkaasti jakautuneet pysyvissä työsuhteissa oleviin ja heikossa asemassa oleviin, tyypillisesti nuoriin pätkätyöläisiin. Maan nuorisotyöttömyys onkin EU:n korkeimpia, sillä 15-24-vuotiaista työttömänä on jo 39,1 prosenttia (kesäkuu 2013). Ongelmana on myös työllisyysaste 55,8 prosenttia, joka on selvästi EU:n keskitasoa alempi.

 

Talouspolitiikan haasteita


"Toisen tasavallan" aikana Italian hallitusten julkilausuttuna talouspoliittisena tavoitteena on yleensä ollut velkataakan alla painivan valtiontalouden tervehdyttäminen. Maailmantalouden taantuman aikana huomio on vähäksi aikaa väistynyt velkaongelmasta siihen, miten talouselämän pyörät ylipäätään pidetään pyörimässä. Velkataakka on kuitenkin tarkoittanut sitä, että Italia ei ole kyennyt kysyntää lisääviin ja taloutta vahvistaviin investointeihin.

 

Italia kaipaa edelleen kipeästi talouden rakenteellisia uudistuksia. Työmarkkinat, koulutusjärjestelmä, tutkimustoiminta ja sosiaaliturva vaativat kaikki remonttia, joiden toteuttaminen on Italian poliittisessa kulttuurissa haasteellista. Tämän lisäksi elinkeinoelämän suojattuja sektoreita olisi edelleen avattava globaalille kilpailulle, jotta yritysten kilpailukyky ei heikkenisi liikaa. Joitakin reformeja, kuten asteittaiset eläkeuudistukset, on kyetty toteuttamaan, mutta paljon on vielä tehtävää.

Ulkomaankauppa, kauppapolitiikka

Ulkomaankauppa on Italialle tärkeää, ja se muodostaa 57 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Vuonna 2012 Italia oli maailman kymmenenneksi suurin vientimaa ja kolmanneksitoista suurin tuontimaa. Molemmat sijoitukset heikkenivät edeltävään vuoteen verrattuna.

Italian tärkeimpiä vientimaita olivat

  • Saksa (13,3 prosenttia),
  • Ranska (11,8 prosenttia),
  • Yhdysvallat (5,9 prosenttia),
  • Espanja (5,4 prosenttia) ja
  • Iso-Britannia (4,7 prosenttia).

 

Vastaavasti tärkeimmät tuontimaat olivat

  • Saksa (16,5 prosenttia),
  • Ranska (8,8 prosenttia),
  • Kiina (7,7 prosenttia),
  • Alankomaat (5,5 prosenttia) ja
  • Espanja (4,7 prosenttia). (Lähde: CIA The World Factbook)

 

Italialaisen vientiteollisuuden menestys on perustunut erityisesti tunnettuihin tuotemerkkeihin sekä korkeatasoiseen ja muuntautumiskykyiseen pk-teollisuuteen. Pk-sektorilla onkin Italialle poikkeuksellinen merkitys: se vastaa n. 70 prosenttia kokonaistuotannosta ja työllistää yli 80 prosenttia työvoimasta. Talouskriisin seurauksena Italian vienti putosi merkittävästi, ja maan kauppatase oli 24,6 miljardia euroa alijäämäinen vuonna 2011. Vuonna 2011 Italian ulkomaankaupan volyymi elpyi kuitenkin 11 prosenttia, ja seuraavana vuonna kauppatase kääntyi jälleen positiiviseksi.

Yhteiskunta, kulttuuri ja media

Väestö

Vuonna 2013 Italian väkiluku on noin 61,5 miljoonaa. Italia on väkiluvultaan maailman 23. suurin itsenäinen valtio. Euroopan unionin jäsenvaltioista Italia on väkiluvultaan neljänneksi suurin, vain vähän Ranskaa ja Yhdistynyttä kuningaskuntaa pienempi (Lähde: Istat).

 

Italian syntyvyyttä kuvaava kokonaishedelmällisyysluku on maailman alhaisimpia. Yhdelle italialaisnaiselle syntyy keskimäärin vain 1,4 lasta (2012). Italian väestö vähenisikin selvästi, jollei maa saisi jatkuvaa muuttovoittoa ulkomailta. Italiassa on yhteensä 5,1 miljoonaa vakituisesti maassa asuvaa ulkomaalaista, ja heidän osuutensa koko väestöstä on  noin kahdeksan prosenttia.

 

Muuttoliikkeessä tapahtunut muutos on suuri, sillä Italia oli lähes koko 1900-luvun ajan väestöä luovuttava maa. Maastamuuton seurauksena yli neljä miljoonaa italialaista asuu ulkomailla, varsinkin Pohjois- ja Etelä-Amerikassa.

 

Italialaisten elinajanodote on korkea. Nyt syntyvä italialainen poikalapsi voi odottaa elävänsä noin 79-vuotiaaksi ja tyttölapsi noin 85-vuotiaaksi. (Lähde: Istat).

Uskonto

Italialaisista noin 80 prosenttia on roomalaiskatolisia, minkä lisäksi maassa on vakiintunut protestanttinen vähemmistö sekä maailman vanhimpiin kuuluva juutalainen yhteisö. Uskonnollisista vähemmistöistä voimakkaimmin kasvaa islam.

Katolisen kirkon keskus, itsenäinen Vatikaanivaltio, sijaitsee Rooman kaupungin sisällä. Italian ja Vatikaanin välisten lateraanisopimusten nojalla katolinen kirkko ei saa sekaantua Italian sisäpolitiikkaan. Erityisesti arvokysymyksissä kirkon poliittinen vaikutusvalta on kuitenkin edelleen suuri.

Kielet

Italian alueella italiaa puhuu noin 58 miljoonaa ihmistä. Vuoristoisessa ja saaristoisessa maassa kielten kirjo on kuitenkin poikkeuksellisen suuri, ja italia on usein vasta toinen opittu kieli alueellisen kotikielen lisäksi. Vain 44 prosenttia italialaisista puhuu italiaa ainoana tai pääasiallisena kielenään.

 

On sanottu, että italian kieli syntyi vasta yhteisen armeijan ja television myötä. Toscanan murteesta 1200-luvulla syntynyt kirjakieli, jolla kirjoittivat muiden muassa Dante, Petrarca ja Boccaccio, muistutti kuitenkin jo varsin paljon nykyistä italiaa.

 

Italian perustuslaki takaa rajoitetun virallisen aseman 12 vähemmistökielelle, jotta ovat

 

  • friuli,
  • ladini,
  • saksa,
  • sloveeni,
  • oksitaani,
  • ranska,
  • frankoprovensaali,
  • albania,
  • kreikka,
  • sardi,
  • katalaani ja
  • kroaati.

 

Virallisesti kaksikielisiä alueita on lisäksi kaksi, Bolzanon autonominen alue (saksa, italia) sekä Aostan laakso (ranska, italia).

 

Tosiasiallisesti kieliä puhutaan kuitenkin tätäkin enemmän. Lisäksi Italiassa tehdään ero kielten (lingue) ja murteiden (dialetti) välille, vaikka murteiden puhujat eivät useinkaan ymmärrä toisiaan (ja vaikka raja kielten ja murteiden välillä on epäselvä). Italialaisiin kieliin pohjautuvia murteita puhutaan kymmeniä. Erityisen suuri kielten ja murteiden kirjo on Alpeilla ja Sardiniassa.

Oikeusjärjestelmä

Italian oikeusjärjestelmä perustuu roomalaiseen oikeuteen ja Napoleonin uudistamaan ranskalaiseen oikeusjärjestykseen. Italian yhdistyessä 1861 koko maassa sovellettiin Sardinian kuningaskunnan oikeusjärjestystä. Viimeisin merkittävä oikeusjärjestelmän uudistus toimeenpantiin (rikosoikeudessa) vuonna 1988.

Italian oikeusjärjestelmä on hyvin monimutkainen, mikä vaikuttaa konkreettisesti yksilön oikeusasemaan. Lakeja on kirjaimellisesti tuhansia, joista osa on satoja vuosia vanhoja. Osaa sovelletaan vain osittain tai ei ollenkaan. Osa on keskenään suorassa ristiriidassa.

 

Italiassa tuomiovalta on virallisesti erotettu lainsäädäntö- ja toimeenpanovallasta. Tuomarikunta on itsenäistä. Rikosoikeudellista tutkintaa suorittavat yleiset syyttäjät (pubblici ministeri). Heitä valvovat tutkintaan nimitetyt varsinaiset tuomarit (giudici). Kun rikostutkinta aloitetaan, tutkinnanalaiselle on annettava asiasta kirjallinen ilmoitus (avviso di garanzia). Syyttäjälaitoksen itsenäinen asema on Italian oikeusjärjestelmän erityispiirteitä.

 

Oikeudenkäyntiprosessi on erittäin hidas. Syytekirjelmästä tuomioon kuluva aika on keskimäärin noin kymmenen vuotta. Hitauden vuoksi on säädetty oikeudenkäyntiaikojen enimmäispituudesta rikosasioissa. Vankeustuomioista jopa kahdeksan kymmenestä raukeaa eri syistä. Prosessin hitauden vuoksi suurin osa siviilioikeudellisista riidoista pyritään sopimaan ennen oikeudenkäyntiä.

 

Italian oikeusjärjestelmässä on kolme astetta. Vähäisimmissä siviilioikeudellisissa tai rikosasioissa ensimmäisen asteen tuomioistuin voi olla rauhantuomari (Giudice di Pace). Muissa asioissa ensimmäisen asteen tuomioistuin on tribunaali (Tribunale), joka voi myös toimia rauhantuomarin jälkeisenä toisen asteen tuomioistuimena. Tribunaalin tuomiosta voi valittaa vetoomustuomioistuimeen (Corte di Appello). Vakavissa rikosasioissa (henkirikokset, terrorismi) on lisäksi oma ensimmäisen asteen tuomioistuimensa (Corte di Assise) ja vetoomustuomioistuimensa (Corte di Assise di Appello).

 

Ylimmän asteen tuomioistuin sekä rikos- että siviilioikeudellisissa asioissa on korkein oikeus (Corte di Cassazione). 

 

Hallinnollisissa asioissa on ensimmäisen asteen tuomioistuin on alueellinen hallinto-oikeus (Tribunale Amministrativo Regionale). Muutoksenhakutuomioistuimena toimii tällöin valtion korkein oikeudellis-hallinnollinen neuvontaelin (Consiglio di Stato).

Koulu- ja opetusjärjestelmä

Italiassa on oppivelvollisuus 6 - 15-vuotiaille. Ilmainen peruskoulutus on taattu oppivelvollisuuden ajaksi julkisissa kouluissa, mutta Italiassa on lisäksi suuri joukko erilaisia yksityisiä italialaisia ja kansainvälisiä kouluja. Montessorikouluja ja katolisia yksityiskouluja on paljon.

 

Varsinaista ensimmäisen asteen koulutusta edeltää vapaaehtoinen päiväkoti (scuola dell'infanzia / scuola materna), jonka suurin osa italialaisista lapsista käy. Tavallisesti päiväkoti aloitetaan kolmevuotiaana (joissakin tapauksissa aikaisemmin).

 

Ensimmäisen asteen koulutus on viisivuotinen. Alakoulu (scuola primaria / scuola elementare) aloitetaan joko viisi- tai kuusivuotiaana. Se seuraa kaikkialla samaa opetussuunnitelmaa.

 

Toisen asteen koulutus aloitetaan keskikoululla (scuola secondaria di primo grado / scuola media) noin yksitoistavuotiaana. Sitä seuraa  toisen asteen koulutuksen toinen vaihe, joka jakautuu kolmeen vaihtoehtoiseen koulutukseen. Lyseot (Liceo), joita on muun muassa klassisia, luonnontieteellisiä ja kielipainotteisia, tähtäävät yliopisto-opintoihin. Tekniset instituutit (Istituto tecnico) puolestaan painottuvat teknillis-kaupallisille aloille. Kolmannen vaihtoehdon muodostavat ammatti-instituutit (Istituto professionale) ja taideopistot (Istituto d'Arte), jotka valmistavat työuralle mahdollisimman nopeasti toisen asteen koulutuksen jälkeen.

 

Kolmannen asteen koulutus (yliopistokoulutus) on muun Euroopan tavoin uudistettu Bolognan prosessin mukaisesti kolmiportaiseksi. Alempi korkeakoulututkinto (Laurea triennale) on tavallisesti kolmivuotinen (nelivuotinen vain opettajankoulutuksessa). Ylempi korkeakoulututkinto (maisterintutkinto) on tämän jälkeen kaksivuotinen (Laurea magistrale / Specialistica), joskin vanhan tutkintojärjestelmän mukainen, yksiportainen maisterintutkinto (Laurea magistrale / Specialistica a ciclo unico) on sekin edelleen mahdollinen. Tohtorin tutkinto (Dottorato di Ricerca) on määritelty 3-, 4- tai 5-vuotiseksi.

 

Italian koulutusjärjestelmä on jäänyt jälkeen teollisuusmaiden yleisestä kehityksestä. Kaikilla koulutusasteilla resurssipula vaikeuttaa tavoitteellista opetusta. Viimeisimmässä OECD:n PISA-tutkimuksessa vuonna 2009 Italia sijoittui 36. sijalle, mikä on selvästi OECD:n keskiarvon alapuolella.

 

Eurooppalainen yliopistojärjestelmä syntyi keskiajan Italiassa: Bolognan yliopisto on koko läntisen maailman vanhin. Pitkistä perinteistä huolimatta Italian yliopistolaitos on kriisissä, eivätkä maan yliopistot sijoitu hyvin kansainvälisissä vertailuissa.

Yhteiskuntaolot

Työllisyys


Italia on vähitellen muuttunut kohti jälkiteollista yhteiskuntaa, jossa palvelujen osuus työllisyydestä on suuri. Vuonna 2012 hieman yli 74 prosenttia työntekijöistä työskenteli palvelusektorilla. Teollisuuden osuus oli 24 prosenttia, rakentamisen 5 prosenttia ja maatalouden vajaat kolme prosenttia (Istat).


Italian työttömyysaste on ennätyslukemissa; kesäkuussa 2013 työttömyys kohosi 12,1 prosenttiin, joka on korkein lukema 34 vuoteen. Nuorisotyöttömyys on Euroopan korkeimpia, 15-24-vuotiaista työttömänä on 39,1 prosenttia. Italian kokonaistyöllisyysaste 55,8 prosenttia on merkittävästi alhaisempi kuin useimmissa Euroopan maissa.

 

Italian työllisyysastetta laskee nuorten ja naisten sekä myös vanhempien työntekijöiden selkeästi muita euromaita heikompi työllisyys. Naisten ja nuorten työllisyys vaihtelee kuitenkin paljon alueittain teollistuneen Pohjois-Italian työllisyystilanteen ollessa selvästi parempi kuin köyhemmän Etelä-Italian. Myös yleisessä työllisyydessä näkyy sama alueellinen epätasapaino. Nuorten ongelmana on lisäksi työllistyminen etenkin epätyypillisten työsuhteiden avulla, jolloin he ovat selvästi heikommin turvatussa asemassa kuin pysyvissä työsuhteissa olevat.


Viralliset työllisyysluvut eivät kerro koko totuutta Italian työllisyydestä, sillä maassa on suuri harmaan talouden osuus, mikä lisää taloudellista toimeliaisuutta virallisen työllisyyden ulkopuolella. Eurispes-tutkimuslaitoksen arvion mukaan Italian harmaan talouden arvo vuonna 2011 oli vähintään 540 miljardia euroa, mikä vastaa 35 prosentin osuutta virallisesta BKT:stä.  

Italialaisen työllisyyden erityispiirre on pienyrittäjyys. Jopa neljännes italialaisista työllistää itse itsensä. Myös pienten ja keskisuurten yritysten määrä (3,8 miljoonaa) on asukaslukuun suhteutettuna yli kolmanneksen EU:n keskiarvoa suurempi. Italian pienyritykset työllistävät yli 12 miljoonaa ihmistä. Pienyritykset saavat selvästi enemmän julkista tukea kuin muissa EU-maissa, mutta ongelmana on julkisen sektorin maksuviivästykset yksityiselle sektorille. Italian pk-yritykset ovat myös selvästi eurooppalaisia kumppaneitaan jäljessä kansainvälistymisessä (European Commission SBA fact sheet 2010/11).

 

Eläkejärjestelmä

 

Kuten muuallakin Länsi-Euroopassa, Italian eläkejärjestelmä joutuu lähivuosikymmeninä suurten demografisten paineiden alle. Italiassa on erittäin alhainen syntyvyys ja toisaalta eliniän odote on pitkä, joten ikääntyneen väestön osuus kasvaa vääjäämättä. Italian väestö on jo toiseksi vanhinta OECD -maiden joukossa: tällä hetkellä Italiassa on 2,6 työikäistä jokaista yli 65-vuotiasta kohden ja arvio vuodelle 2050 on 1,5 työikäistä eläkeläistä kohden.


Italian eläkejärjestä on ollut pääosin valtion vastuulla ja muodostanut pitkään tikittävän aikapommin maan velkaantuneelle julkistaloudelle. Eläkejärjestelmää on muutettu useaan otteeseen viimeisen 15 vuoden aikana, mikä on parantanut järjestelmän kestävyyttä. Vuonna 1995 Lamberto Dinin virkamieshallituksen uudistuksella eläkkeissä siirryttiin osittain maksuperustaiseen järjestelmään sekä vähennettiin merkittävästi eläkekertymää. Berlusconin IV hallituksen aikana päätettiin eläkkeiden sitomisesta pidentyneeseen elinajan odotteeseen sekä naisten eläkeiän nostamisesta yhtäläiseksi miesten kanssa julkisella sektorilla (ennen eläkeikä miehillä 65 ja naisilla 61 vuotta).

Useat osittaiset uudistukset eivät kuitenkaan korjanneet järjestelmän kestävyysvajetta ja eläkejärjestelmä lisäsi julkisen velan massiivista taakkaa Italian valtiontaloudelle. Syksyllä 2011 Montin virkamieshallitus teki mittavan eläkeuudistuksen, jonka seurauksena Italian eläkejärjestelmä on tällä hetkellä Euroopan kestävämpiä. Olennaista uudistuksessa oli yleisen eläkeiän nostaminen 66 vuoteen v. 2018 mennessä, minkä jälkeen eläkeikä nousee asteittain elinajanodotteen mukaisesti. Uudistuksen myötä siirryttiin myös lopullisesti maksuperustaiseen järjestelmään, jossa eläkkeen kertyminen perustuu työuran aikana maksettuihin eläkemaksuihin.  

 

Nuoret ja yhteiskunnallinen radikalismi

 

Italian yhteiskunnallisia oloja värittää nuorten ikäluokkien suhteellisesti heikkenevä asema. Korkea nuorisotyöttömyys on suuri yhteiskunnallinen ongelma, minkä lisäksi nuoret työllistyvät merkittävästi useammin epätyypillisiin ja määräaikaisiin työsuhteisiin. Niiden työehtoja ei voi edes verrata vanhoihin, pysyviin työsuhteisiin. Italiaan on muodostunut kahdet työmarkkinat, joista vain toiset joustavat. Yliopistolaitoksen jälkeenjääneisyys pahentaa nuorison yleistä näköalattomuutta.

 

Italiassa on myös yhteiskunnallisen ja poliittisen radikalismin historiansa. Radikalismi yltyi väkivaltaiseksi viimeksi 1970-luvulla, jolloin sekä vasemmiston että oikeiston ääriryhmät syyllistyivät väkivaltaisuuksiin ja jopa terrorismiin. Äärivasemmiston punaiset prikaatit (brigate rosse) kaappasivat ja surmasivat entisen pääministeri Aldo Moron vuonna 1978. Äärioikeistolainen järjestö surmasi 85 ihmistä Bolognan rautatieaseman pommi-iskussa vuonna 1980.

 

Vaikka vuonna 2008 alkanut talouskriisi on heikentänyt nuorten tulevaisuuden näkymiä, väkivaltaisilta mielenilmauksilta on kuitenkin suurelta osin säästytty, joulukuun 2010 opiskelijamellakoita lukuun ottamatta. Keväällä 2012 anarkistiliittymä FAI teki yksittäisiä väkivaltaisia iskuja veroviranomaisia vastaan.

Kulttuuri

Kulttuuripolitiikka on kautta aikojen ollut keskeinen vaikutusväline Italiassa. Kulttuuriperintönsä, -maisemansa ja -monumenttiensa puolesta Italia on maailman rikkaimpia maita. Tämän päivän Italiassa kulttuuri on säilyttänyt paikkansa myös tärkeänä poliittisena vaikuttajana.

 

Kulttuuritoiminta Italian keskeisissä kaupungeissa kuten Roomassa, Milanossa, Torinossa, Veneziassa, Bolognassa, Napolissa on erittäin vilkasta. Samoin Italian maakunnissa ja kunnissa on paljon poliittisesti orientoitunutta, itsenäistä kulttuuritoimintaa.

 

Italiassa jokainen "arvokkaampi" kulttuuritapahtuma on tasavallan presidentin, kulttuuriministerin, pormestarin tms. suojeluksessa. Maan kulttuuritraditioon kuuluu myös, että kulttuurin ja politiikan välillä halutaan osoittaa olevan vankka side.

 

Italia, ja erityisesti pääkaupunki Rooma, on tulossa yhä tärkeämmäksi kulttuuriareenaksi myös kansainvälisesti. Kansainvälistä mainetta nauttivat taiteilijat vierailevat usein maassa. Myös suuret näyttelyhankkeet, elokuvajuhlat, biennalet ja muut tapahtumat ovat vasta ihan viime vuosina tulleet Italiaan.

Media

Italian tiedotusvälineitä leimaa pitkälle viety poliittisuus. Sekä sähköinen media että lehdistö on perinteisesti joko läänitetty poliittisille puolueille, niiden valvonnassa tai muuten lähellä tiettyä poliittista liikettä.

 

Italiassa luetaan vähän sanomalehtiä. Maan asukaslukuun suhteutettuna seuratuimpienkin päivälehtien levikit ovat huomattavan pieniä. Luetuimman päivälehden levikki on alle 500 000 kappaletta. Merkille pantavaa on myös populistisen "keltaisen lehdistön" puuttuminen, joskin sen paikan on monessa suhteessa ottanut sensaatiohakuinen televisio.

 

Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapautta mittaavassa indeksissä Italia oli 57. sijalla vuonna 2012/2013, mikä merkitsee neljän sijan nousua verrattuna edelliseen mittaukseen.

 

Päivälehdet


Italiassa ilmestyy noin 90 päivälehteä. Niistä neljä on suuria ja valtakunnallisia. Yhteensä parikymmentä kuitenkin ilmestyy koko maassa.


Corriere della Sera


Italian suurin päivälehti on perinteisesti ollut Milanossa ilmestyvä Corriere della Sera (levikki 411 400, digitaalinen levikki 60 010). Corriere on perinteisesti ollut maltillisen keskustaoikeistolainen ja lähellä kristillisdemokraattista valtaeliittiä.

La Repubblica


Alun perin roomalainen La Repubblica (levikki 360 522, digitaalinen levikki 49 078) on keskustavasemmistolainen lehti, jota luetaan lähes koko maassa. La Repubblica on tunnettu kriittisyydestään ex-pääministeri Berlusconia kohtaan. La Repubblican kustantaja on Gruppo Editoriale L'Espresso, jonka omistaa Berlusconin kilpailija, liikemies Carlo de Benedetti.


La Stampa

 

Torinolainen La Stampa (levikki 234 856, digitaalinen levikki 7 652) kuuluu Fiat-konsernia hallitsevan Agnellin suvun suoraan omistukseen. La Stampa on maltillinen keskustaoikeistolainen päivälehti, jonka tavaramerkki on kilpailijoita iskevämpi journalistinen tyyli.


Il Sole 24 Ore

 

Laadukas ja vaikutusvaltainen Il Sole 24 Ore (levikki 233 997, digitaalinen levikki 72 283) on Euroopan laajalevikkisimpiä talouslehtiä, jonka omistaa teollisuusliitto Confindustria. Lehden tyyli on perusteellisesti taustoittava ja kansainvälinen. Il Sole 24 Ore on Italian ykköslehdistä vanhin: se on perustettu jo vuonna 1865.


Il Messaggero

 

Roomalainen Il Messaggero (levikki 170 583, digitaalinen levikki 3 704) on leimallisesti pääkaupungin ja Keski-Italian lehti. Sen linja on riippumaton ja lähellä poliittista keskustaa. Il Messaggeron omistaa Caltagironen teollisuussuku.

Il Giornale

 

Milanossa ilmestyvä Il Giornale (levikki 118 874) on puhuttu ja näkyvä oikeistolehti, jonka omistaa Silvio Berlusconin veli Paolo. Lehden linjaa voi kuvata kampanjoivaksi, ja Berlusconin hallituskausina se hyökkäsi säännöllisesti pääministerin poliittisia vastustajia vastaan näiden henkilökohtaisia taustoja tutkivilla paljastuksillaan. Asiajournalismissa lehti jää usein yksin.


Libero

 

Oikeistolainen, Milanossa ilmestyvä Libero (levikki 91 432, digitaalinen levikki 941) on linjaltaan lähellä Il Giornalea, mutta lehden tyyli on astetta sopuisampi.


L'Unità

 

Il Giornalen ja Liberon vastinpareja poliittisen kentän vasemmalla laidalla ovat L'Unità ja Il Manifesto. Näistä ensimmäinen (levikki 40 641) on roomalainen, entinen kommunistipuolue PCI:n äänenkannattaja, jonka perusti Antonio Gramsci vuonna 1924. 


Il Manifesto

 

Il Manifesto on (levikki 18 047) edelleen kommunistiseksi tunnustautuva päivälehti. Lehti julkaisee myös ranskalaisen Le Monde Diplomatiquen italiankielistä versiota.


Il Fatto Quotidiano


Päivälehdistä näkyvään asemaan on noussut myös roomalainen, tutkivaan journalismiin erikoistunut Il Fatto Quotidiano (levikki 55 817, digitaalinen levikki 11 140). Vuonna 2009 perustettua lehteä on vaikea paikallistaa oikeisto-vasemmistoakselille, mutta sen linja on kriittinen niin Berlusconia kuin nykyistä poliittista hallintoa kohtaan.


La Gazzetta dello Sport


Yleislehtien lisäksi on mainittava 115-vuotias urheilulehti La Gazzetta dello Sport (levikki 231 779 digitaalinen levikki 15 632), joka levikillään yltää maan kolmanneksi suurimmaksi päivälehdeksi.
Alueelliset lehdet

 

Valtakunnallisesti ilmestyvien lehtien ohella Italiassa julkaistaan kymmeniä paikallisia päivälehtiä, joista osalla on merkitystä myös levikkialueensa ulkopuolella. Tällaisia ovat muun muassa


La Nazione (Firenze)
il Resto del Carlino (Bologna)
Il Secolo XIX (Genova)
Il Tempo (Roma)
Il Mattino (Napoli)
Giornale di Sicilia (Sisilia)
La Gazzetta Del Mezzogiorno (Bari).


Viikkolehdet


L'Espresso


L'Espresso (levikki 261 000) on perustamisestaan lähtien erikoistunut tutkivaan journalismiin ja paljastanut historiansa aikana useita kansallisen tason väärinkäytöksiä. Lehden tyyli on tutkiva, taustoittava ja varsin kriittinen. Lehti kuuluu samaan kustannusyhtiöön keskustavasemmistolaisen päivälehti La Repubblican kanssa. 


Panorama

Alun perin keskustavasemmistolainen viikkolehti muutti linjaansa 1990-luvulla, kun Silvio Berlusconi hankki sen omistukseensa. Panoraman linja on keskustaoikeistolainen ja Berlusconia tukeva.


Famiglia Cristiana


Viikkolehdistä laajalevikkisin on Famiglia Cristiana (521 500), jonka omistaa katolinen kustannusyhtiö Periodici San Paolo. Se on edelleen merkittävä mielipidevaikuttaja Italiassa.


Oggi


Oggi mainostaa itseään Italian suurimmaksi "perhelehdeksi". Se muistuttaa toimitukselliselta otteeltaan ehkä lähimmin suomalaisia Apua ja Seuraa. Oggi on myös tyypillinen "kampaamolehti", joka tavoittaa huomattavan laajan lukijakunnan.


Televisio


Sähköistä mediaa, etenkin televisiota, seurataan selvästi enemmän kuin lehdistöä. Italian televisio on muotoutunut selvästi populaarimmaksi kuin lehdistö pitkine visailu- ja talkshow-ohjelmineen. Yksi Italian television erityispiirre ovat vuodesta toiseen jatkuvat poliittiset keskusteluohjelmat, joissa kourallinen osanottajia poliittisen kentän eri laidoilta ottaa kiivaasti yhteen ajankohtaisista asioista.


Italiassa on kaksi suurta, valtakunnallista TV-taloa. Valtiollinen yleisradioyhtiö RAI lähettää ohjelmaa kolmella kanavalla (Rai Uno, Rai Due ja Rai Tre), Silvio Berlusconin tv-yhtiö Mediaset niin ikään kolmella (Canale 5, Italia 1 ja Rete 4). Television merkitys poliittisen mielipiteen muokkaajana on Italiassa selvästi sanomalehtiä suurempi. Selvästi suosituimmat kanavat ovat Rai Uno ja Canale 5.

 

Italiassa siirryttiin digitaalisiin televisiolähetyksiin heinäkuussa 2012.

 

RAI


Italian televisio on pitkään ollut poliittinen taistelukenttä. Italian "ensimmäisen tasavallan" aikana 1990-luvulle asti Rai Uno oli läänitetty valtapuolue kristillisdemokraateille, Rai Due sosialistipuolue PSI:lle ja Rai Tre kommunistipuolue PCI:lle. Puoluejärjestelmän romahdettua 1990-luvun alussa muutos heijastui vähitellen myös televisioon. Yleisradioyhtiö RAI on kuitenkin edelleen suorassa parlamentaarisessa valvonnassa.

 

Rai Uno on pysynyt lähellä keskustaa, melko konservatiivisena kanavana, jonka profiiliin kuuluvat uutiset ja ajankohtaisohjelmat, urheilu sekä Italiassa hyvin suositut visailushowt.
Berlusconin IV hallituksen aikana kanavan uutiset (TG1) olivat avoimen hallitusmyönteisiä. TG1 uutisista vastaa Alberto Maccari.


Rai Due on etsinyt itseään ja keskittynyt ulkomaisiin sarjoihin ja lavashow-ohjelmiin. Rai Tre puolestaan on valtakunnallisista kanavista "vaihtoehtoisin": se esimerkiksi lähettää edelleen eniten asiaohjelmia ja tutkivia ajankohtaisohelmia. Rai Tren uutisten (TG3) päätoimittaja on Italian edesmenneen kommunistijohtaja Enrico Berlinguerin tytär Bianca Berlinguer.


Mediaset


Ex-pääministeri Silvio Berlusconi omistaa Mediaset-yhtiönsä kautta kolme Italian seitsemästä valtakunnallisesta kanavasta. Mediasetin kanavista Canale 5 on Rai Unon suora kilpailija. Rete 4 lähettää pääasiassa amerikkalaisia sarjoja sekä uutisia, joiden päätoimittaja on Giovanni Toti. Nuoremmalle sukupolvelle suunnattu Italia 1 lähettää lähes yksinomaan ulkomaisia sarjoja ja urheilua.


La7


Digitaaliseen televisioon siirtyminen ja satelliittitelevision mukaantulo ovat vaikuttaneet myös Italian television tarjontaan. Telecom Italian omistama riippumaton kanava La7 on vuonna 2010 aloittanut uutislähetykset kokeneen toimittaja Enrico Mentanan johdolla. TG La7 on vakiinnuttanut nopeasti paikkansa riippumattomana ja journalistisesti korkeatasoisena uutispalveluna.


SKY


Australialaisen Rupert Murdochin omistama SKY on avannut Italiassa täyden maksupalvelun, johon sisältyy Italian pääsarjan jalkapallo sekä ympärivuorokautinen, laadukas uutiskanava SkyTG24. 


Radio


Radion merkitys on Italiassakin vähentynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä, samalla kun radion valtavirta on viihteellistynyt. Kanavista poliittista merkitystä on nykyään lähinnä yleisradioyhtiö RAI:n kolmella kanavalla sekä Il Sole 24 Ore -talouslehden kanavalla (Radio24). Laitavasemmiston Marco Pannellan perustama Radio Radicale on poleeminen ja poliittinen, mutta jäänyt merkitykseltään kuriositeetiksi.


Internet


Internetin käyttäjämäärät kasvavat myös uutispalvelujen osalta voimakkaasti. Suuri osa nuoresta, koulutetusta sukupolvesta käyttää verkkoa jokapäiväiseen tiedonhankintaan. Ainakin toistaiseksi suosituimpia uutissivuja ovat suurimpien päivälehtien verkkoversiot, joista La Repubblican repubblica.it on seuratuin. Myös uutistoimisto Ansan laaja ja nopea verkkopalvelu on vakiinnuttanut paikkansa.

Kansalaisyhteiskunta

Katoliset järjestöt

Italian kansalaisjärjestökentän erityispiirre ovat monet katoliset, kirkkoa lähellä olevat järjestöt. Moni järjestö on syntynyt ruohonjuuritason hyväntekeväisyydestä paikallisten seurakuntien yhteydessä. Osa katolisista järjestöistä on kasvanut suuriksi ja yhteiskunnallisesti merkittäviksi.

 

Caritas Italiana syntyi Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen. Nykyään Caritas on suuri ja vaikutusvaltainen hyväntekeväisyysjärjestö, joka kerää säännöllisesti rahaa sekä kotimaahan että ulkomaisiin humanitaarisiin kohteisiin. Caritas julkaisee myös Italiaan suuntautuvaa maahanmuttoa koskevan vuosiraportin, joka on alallaan Italian seuratuin.

 

Samoihin aikoihin syntynyt Comunità di Sant'Egidio on katolisen kirkon maallikko-organisaatio sekä rauhan- ja hyväntekeväisyysjärjestö, joka toimii Italian ohella yli 50 muussa maassa.

 

Humanitaariset järjestöt

Näkyvä italialainen humanitaarinen järjestö on Milanossa päämajaansa pitävä Emergency, joka toimii kriisialueilla tarjoten välitöntä lääketieteellistä ja kirurgista apua kriisien uhreille. Myös moni kansainvälinen järjestö, kuten Lääkärit ilman rajoja, Green Cross ja Action Aid, toimii aktiivisesti Italiassa. Italian punainen risti (Croce Rossa Italiana) on sekä ulkomaille apua vievä humanitaarinen järjestö että Italian väestönsuojeluviranomaisen yhteistyökumppani kotimaisissa luonnonkatastrofeissa.

Ympäristöjärjestöt

Suurin italialainen ympäristöjärjestö on kotimainen Legambiente. Sen lisäksi Italiassa toimivat näkyvästi Maailman luonnonsäätiön (WWF) ja Greenpeacen kansalliset osastot.

Muut järjestöt

Italiassa toimii myös joukko mafiaa vastustavia kansalaisjärjestöjä, jotka usein ovat syntyneet paikallisten katolisten seurakuntien ympärille. Useimmat niistä toimivat ensisijaisesti paikallisesti Etelä-Italiassa.

Kahdenväliset suhteet

Suhteet

Suomen ja Italian väliset poliittiset suhteet ovat erinomaiset, vaikkakin etäiset. EU-jäsenyys on tuonut suhteisiin sisältöä sekä lähentänyt maita. Yhteisiä intressejä löytyy esimerkiksi EU:n institutionaalisten uudistusten, maatalouspolitiikan, Venäjä-politiikan ja rajaturvallisuuden teemoista. Vaikka Italian ja Suomen lähtökohdat esimerkiksi talouspolitiikassa ja ilmastopolitiikassa ovat varsin erilaiset, monessa yksityiskohdassa maat ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Kaupallis-taloudelliset suhteet

Italiassa toimii kaikkiaan 80 yhtiötä, joissa on suomalaista pääomaa, lähes kaikki Pohjois- ja Keski-Italiassa. Suurimpia suomalaisyrityksiä ovat Outokumpu, Wärtsilä, Nokia, Kone, Metso, UPM ja Stora Enso. Lisäksi noin 400 suomalaisyritystä on edustettuna Italiassa agentin tai jakelijan välityksellä. Suomen vientikeskus Finpro toimii Milanossa.

 

Suomessa puolestaan toimii vain muutama italialaisyritys. Italialaisomistuksessa ovat merenkulkuyritys Finnlines (Grimaldi), luksusveneveistämö Nautor (Ferragamo) ja asevalmistaja Sako (Beretta). Suomen merivoimat on tilannut italialaiselta Intermarinelta kolme MITO-luokan miinantorjunta-alusta, joiden toimitus on myöhästynyt suunnitellusta. Kaupan arvo on 245 miljoonaa euroa ja siihen sisältyy 100 prosentin vastaostovelvoite.

 

Italian asema Suomen kauppakumppanina on viime vuosina hieman heikentynyt. Vuonna 2012 Italia oli Suomen 13. suurin vientimaa (1,34 miljardia euroa; osuus 2,4 prosenttia) ja 10. suurin tuontimaa (1,6 miljardia  osuus 2,7 prosenttia ). Kauppa viimeisen vuosikymmenen aikana oli pääosin ylijäämäistä Suomelle, mutta kääntyi alijäämäiseksi vuonna 2010. Vuonna 2009 Suomen vienti Italiaan putosi 38 prosenttia. Suurin syy oli puhelintekniikan viennin väheneminen 59 prosenttia vuonna 2009 ja edelleen 49 prosenttia vuonna 2010.

Kulttuurisuhteet

Suomalaisten tie vei Italiaan jo 1400-luvulla, jolloin ensimmäiset suomalaiset saapuivat maahan opiskelemaan. Suomalaisten taiteilijoiden parissa Italia on jo vuosisatoja ollut suosittu ainutlaatuisten taideaarteidensa vuoksi.


Suomen ja Italian väliset kulttuurisuhteet toimivat hyvin, ja vaihto on vilkasta kumpaankin suuntaan. Viime vuosina Italian lehdistö on ollut kiinnostunut raportoimaan suomalaisesta peruskoulutuksesta, tietoyhteiskunnasta, luonnosta ja kulttuurista.

 

Maiden välillä on voimassa vuodelta 1976 peräisin oleva kulttuurivaihtosopimus. Sen sijaan kulttuurivaihto-ohjelmaa ei ole uudistettu vuosien 2000–2005 jälkeen, vaan yhteistyössä keskitytään nykyään kevyempiin, tapauskohtaisiin sopimuksiin.

 

Suomen kulttuuriviennin vahvuudet ovat merkittäviä etenkin arkkitehtuurissa, musiikissa ja kirjallisuudessa sekä Suomen Rooman Instituutin, Villa Lanten antiikin ja Italian kulttuuriin liittyvässä tutkimuksessa. Jokaiseen taide- tai kulttuuritapahtumaan, jossa Suomi on jollain tavalla mainittu, pyydetään suurlähetystöltä tai suurlähettiläältä suosituskirje.

Suomalaiset, suomen kieli

Suomalaiset tekevät Italiaan vuosittain noin 270 000 matkaa. Lentäen tehtävien omatoimimatkojen osalta Italia lienee nykyään suomalaisten suosituin kohdemaa. Tämän matkustusmuodon suosio lisääntyy jatkuvasti, joten Italian merkitys suomalaisten kohdemaana korostuu entisestään.

 

Italiassa asuu suurlähetystön arvion mukaan pysyvästi vähintään 4 000 suomalaista.

 

Molemmilla mailla on kulttuuri-instituutti toisen pääkaupungissa; Suomen Rooman-instituutti Villa Lante on kuuluisa roomalainen maamerkki. Instituutin tehtävä on Suomen kulttuurielämän saattaminen yhteyteen antiikin kulttuurin kanssa.

Sopimukset

Sopimus kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi ja veronkierron estämiseksi (verosopimus)

1983

 

Sopimus yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta tulliasioissa

 

1990

Vierailut

Suomen ja Italian välinen vierailuvaihto on ollut Suomen EU-jäsenyyden myötä aiempaa vilkkaampaa.

 

Italian tasavallan presidentti Giorgio Napolitano teki valtiovierailun Suomeen 8.–10. syyskuuta 2008. Napolitano kävi Suomessa myös Arraiolos-presidenttiryhmän tapaamisessa 10.-11.2.2012. Myös Italian edelliset presidentit Oscar Luigi Scalfaro ja Carlo Azeglio Ciampi vierailivat Suomessa.

 

Tasavallan presidentti Tarja Halonen puolestaan teki valtiovierailun Italiaan 6.–8. syyskuuta 2010. Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari teki virallisen vierailun Italiaan 28.–30. tammikuuta 1997 ja tapasi joulukuussa 1999 presidentti Carlo Azeglio Ciampin Roomassa.

 

Pääministeri Jyrki Katainen teki virallisen vierailun Italiaan 17. huhtikuuta 2012. Pääministerin delegaatioon kuului myös Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb. Pääministeri Mario Monti teki vastavierailun Suomeen elokuussa 2012 mukanaan Eurooppa-ministeri Enzo Moavero Milanesi. Nykyisen hallituksen ministereistä Italiassa on lisäksi vieraillut sisäministeri Päivi Räsänen.

 

Paavo Lipponen kävi pääministerinä useaan otteeseen Italiassa. Pääministeri Romano Prodi vieraili Suomessa vuonna 1998. Pääministeri Matti Vanhanen tapasi vuonna 2003 pääministeri Berlusconin Roomassa.

Historia

Suomalaisedustus Italiaan

Italia tunnusti Suomen 27. kesäkuuta 1919 asiainhoitaja Emmanuele Grazzin sanoin: "Sallikaa minun herra ministeri, sekä henkilökohtaisesti että Italian kansan nimissä lausua vilpittömät onnittelut Suomen kansalle sekä myös parhaat toivotukset Suomen tulevaisuudelle ja menestykselle ynnä sydämellinen toivomus, että maittemme väliset suhteet voisivat aina olla mitä lämpimimmän ystävyyden elähdyttämät". Italian tunnustusta seurasi syyskuun 6. päivänä 1919 diplomaattisuhteiden solmiminen Suomen ja Italian välille.

 

Saman vuoden lokakuussa Herman Gummerus lähetettiin väliaikaiseksi asiainhoitajaksi Italiaan ensimmäisenä tehtävänään edustuston toimitilojen hankinta ja toiminnan pikainen käynnistäminen. Gummerus oli antiikin historian ja roomalaisen kirjallisuuden dosentti ja toiminut aiemmin vt. lähetystöneuvoksena Tukholmassa sekä asiainhoitajana Kiovassa. Valtakirjansa hän jätti 21. marraskuuta 1919 alivaltiosihteeri, kreivi Sforzalle. Toimitilojen hankkiminen osoittautui odotettua hankalammaksi, mutta lopulta Gummerus löysi vanhan Palazzo Massimo alle Colonne -palatsin ylimmässä kerroksessa sijainneen huoneiston, joka oli aiemmin ollut vuokrattuna Tshekkoslovakian lähetystölle.

 

Rakennus oli arkkitehti Baldassarre Peruzzin käsialaa, ja se oli valmistunut vuosina 1527-1536. Toimitilakysymyksen ratkettua onnellisesti Gummerus kävi joulukuussa onnistuneella audienssilla Italian kuninkaan luona. Suomalaisdelegaatio otettiin vastaan suurella ystävällisyydellä. Gummerus kirjoitti ilahtuneena, että kuningasperhe puhutteli suomalaisvieraita mitä herttaisimmin.

 

Keskinäiset suhteet oli onnistuneesti luotu ja Gummerus saattoi raportoida Italiasta erittäin positiiviseen sävyyn. Paikalliset lehtikirjoitukset huokuivat vilpitöntä hyväntahtoisuutta Suomea kohtaan, vaikka aluksi niissä vallitsivatkin lähettilään mukaan hämärät ja osittain aivan väärät käsitykset Suomen poliittisista oloista. Lähetystö ryhtyi toimiin Suomi-kuvan kirkastamiseksi. Gummerus laati muistioita, kävi paikallisten virkamiesten ja poliitikkojen puheilla sekä toimitti aineistoa lehdistölle.

 

Maaliskuussa 1923 lähetystölle vuokrattiin toimitilat osoitteesta Via Vicenza 25, koska vuokraisäntänä toiminut prinssi oli aikeissa korottaa vanhojen tilojen vuokraa huomattavasti. Uusi lähetystökiinteistö oli pieni talo (villino), jonka Gummerus onnistui vuokraamaan edullisin ehdoin. Talo sijaitsi rauhallisessa kaupunginosassa rautatieaseman ja useiden muiden maiden edustustojen läheisyydessä. Rakennuksessa oli kolme kerrosta, kaksi sisäänkäyntiä, autotalli ja pieni puutarha. Aiemmin talossa oli toiminut Kuuban lähetystö. Herman Gummeruksen pesti Roomassa päättyi 1925, jolloin Rolf Thesleff nimitettiin Suomen Rooman-lähettilääksi.

 

Toiminta vakiintuu

 

Lokakuussa 1927 Suomen Rooman-lähetystö siirtyi loistokkaisiin tiloihin Palazzo Brancaccioon Via Merulanalle. Palatsi oli rakennettu 1800-luvun lopulla Brancaccio- aatelisperheen hakeutuessa Napolista lähemmäs kuningashuonetta. Rakennus oli arkkitehti Luca Cariminin käsialaa 1400-luvun renessanssityyliä mukaillen. Palatsin pihan puolella levittäytyi näyttävä puutarha. Lähetystö ehti toimia palatsissa reilut 12 vuotta, kunnes sota ajoi sen evakkoon.

Rooman, kuten Varsovan, Madridin, Brysselin tai Haagin lähetystöjenkin tehtävät rajoittuivat 1920-luvulla yleensä paikallisiin bilateraalisiin kysymyksiin. Kaupalliset asiat ja konsulitehtävät olivat yleensä etualalla satamakaupungeissa. Sisämaan toimipisteissä oli tuolloin normaalisti aina hiljaisempaa. Poliittiset raportit ja lehdistökatsaukset seurailivat paikallisia, Suomen kannalta kaukaisia teemoja. Vasta maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen 1930-luvulla vauhditti raportointia.

 

Tunnetuin ulkoasiainhallinnon palveluksessa sotien välisenä aikana vaikuttanut nainen oli Roomassa kanslia-apulaisen vakanssilla toiminut Liisi Karttunen. Hän oli kansainvälisesti tunnettu historioitsija, joka tuli Rooman edustuston palvelukseen vuonna 1919 ja työskenteli käytännössä lähetystön kulttuuri- ja sanomalehtiavustajana. Vuosien 1935-1937 aikana Karttunen toimi yhteensä vajaan puolen vuoden ajan Suomen väliaikaisena asiainhoitajana Roomassa.

 

Kuohuva 30-luku

 

Poliittinen ilmapiiri Euroopassa oli viilenemässä, kun kansainvälisen oikeuden professori Rafael Erich nimitettiin marraskuun alussa 1936 lähettiläs Pontus Artin seuraajaksi. Aiemmin Genevessä ja Tukholmassa lähettiläänä toimineen Erichin siirtyminen Roomaan ei tapahtunut ongelmitta. Suomi ei halunnut ennen kansainliiton päätöstä tunnustaa valtuuskirjeessä Italian kuningasta Abessinian keisariksi, mikä oli edellytys akkreditoinnille Roomaan. Vuosina 1936-38 Erichin asemapaikkana oli Ateena, josta hän seurasi Italian tapahtumia. Kansainliitto ratkaisi asian lopulta toukokuussa 1938 , jolloin Erich pääsi jättämään Italian kuninkaalle ja Abessinian keisarille osoitetun valtuuskirjeensä Viktor Emmanuel III:lle.

 

Sota ja välirikko

 

Sotavuosina Suomen Rooman-lähettiläänä toimi Onni Talas, jolla oli kokemusta edustuston johtamisesta Kööpenhaminasta ja Budapestista. Hänen virkakaudellaan Suomi solmi 24. huhtikuuta 1942 diplomaattisuhteet Vatikaanin kanssa. Syksyllä 1942 Suomen Vatikaanin-lähetystölle vuokrattiin toimitiloiksi Via del Parco Pepolin varrella sijaitseva kiinteistö. Liittoutuneiden kolkutellessa Rooman portteja Suomen Rooman-lähetystöä ryhdyttiin evakuoimaan maaliskuussa 1944, jolloin lähettiläs sai kutsun palata Suomeen.

 

Onni Talaksen poistuttua paikalle jäivät vielä asiainhoitaja ja kolme kanslistia. Lähetystö päätettiin tyhjentää kokonaan 12. toukokuuta 1944, joten henkilökunnalla oli edessään vaarallinen matka halki palavan Keski-Euroopan. Viimeisten lähtijöiden joukossa ollut Liisi Karttunen viestitti kotimaahan: "Me olemme kuitenkin pian täältä matkalla isänmaahan. Vaarallinen matka se tulee olemaan ja Luoja tietää, tulemmeko elävinä perille". Wienin, Berliini ja Tukholman kautta ryhmä pääsi lopulta perille Helsinkiin kesäkuun loppupuolella 1944.

 

Suomen ja Italian väliset diplomaattisuhteet katkesivat, jolloin Ruotsi ja myöhemmin Sveitsi ryhtyivät Suomen suojeluvaltioiksi Italiassa. Käytännössä Suomen Rooman-lähetystön tehtävät siirtyivät Vatikaanin-lähetystölle Via del Parco Pepoliin, ja vuodesta 1946 Villa Lanteen aina vuoteen 1947 asti.

 

Diplomaattisuhteet solmitaan uudelleen

 

Aloite diplomaattisuhteiden solmimiseksi tehtiin Italian puolelta 12. helmikuuta 1947, jolloin Italian Tukholman-lähettiläs tiedusteli Suomen hallituksen kantaa suhteiden uudelleen solmimiseksi. Suomen hallitus otti ehdotuksen suopeasti vastaan, ja toukokuussa 1948 Suomen uudeksi lähettilääksi Roomaan nimitettiin Harri Holma. Hän oli ollut lähettiläänä yli kolmenkymmenen vuoden ajan Berliinissä ja Pariisissa, joten tehtävien hoitaminen Roomassa sujui ammattimiehen ottein. Heinäkuun lopulla 1953 Holma siirtyi eläkkeelle ja jäi perheineen asumaan Roomaan. Vajaan vuoden eläkepäiviä vietettyään Harri Holma kuoli Caprilla syntymäpäivänään 14. huhtikuuta 1954.

 

Holman jälkeen Roomaan nimitettiin aiemmin Haagissa ja Ankarassa lähettiläänä toiminut Asko Ivalo. Suomi ja Italia sopivat edustustojen korottamisesta suurlähetystöiksi vuoden 1955 alusta. Suomen edustusto oli toiminut osoitteessa Via dei Monti Parioli 49, mutta joutui muuttamaan keväällä 1959 talon saatua purkutuomion. Uudet toimitilat löytyivät osoitteesta Via Redentoristi 9. Talo oli vanha, mutta suhteellisen hyväkuntoinen ja tilava. Tilat osoittautuivat kuitenkin nopeasti liian pimeiksi ja hankalassa paikassa sijaitseviksi etenkin autolla saapuvien kannalta. Joulukuussa 1961 edustusto muutti selkeään ja valoisaan kuuden huoneen huoneistoon Tiber-joen äärelle osoitteeseen Piazzale delle Belle Arti 3. Paria kuukautta aiemmin uudeksi suurlähettilääksi Roomaan oli saapunut Oskar Vahervuori ministeriön valtiosihteerin paikalta.

 

Vuonna 1968 virkautunut Leo Tuominen ehti olla suurlähettiläänä vain vajaan vuoden Vahervuoren jälkeen. Tänä aikana Tuominen ehti hoitaa uuden residenssin vuokrauksen osoitteesta Via Giacomo Carissimi 30. Roomalaisen antiikkikauppiaan itselleen 1920-luvulla rakennuttama talo ei kaupungin yleisen mittapuun mukaan ollut vanha, mutta viihtyisä ja viehättävä. Kiinteistö ostettiin myöhemmin Suomen valtiolle ja se toimii yhä suurlähettilään residenssinä.

 

Diplomaattisten suhteiden uudistamisen jälkeisinä vuosikymmeninä maiden välit olivat perinteisen hyvät. Poliittisia ongelmia tai muita kiistoja ei ollut. Italia piti Suomen puolueettomuusasemaa tärkeänä koko Euroopalle. Poliittinen yhteistyö tapahtui lähinnä kansainvälisten järjestöjen puitteissa. Suomen edustuston erityishuomio keskittyi Roomassa sijaitsevan YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n toimintaan. Maiden välisen kanssakäymisen tärkeimmät muodot olivat suomalaisten lisääntyvä matkailu Italiaan sekä maantieteellisen etäisyyden huomioon ottaen varsin vilkas vuorovaikutus tieteen ja erityisesti taiteen alalla. Lukuisat suomalaiset kulttuurielämän edustajat ovat esiintyneet Italiassa ja saaneet vaikutteita italialaisesta kulttuurista.

 

Vierailuvaihto alkaa

 

Aiemmin suurlähettiläänä Varsovassa ja Moskovassa toiminut Jorma Vanamo siirtyi huhtikuun alussa 1970 ulkoasiainministeriön valtiosihteerin paikalta Roomaan. Ennen Vanamon saapumista menestyksekkäänä va. asiainhoitajana oli toiminut lähes puolen vuoden ajan Eeva-Kristiina Forsman, josta myöhemmin 1980-luvulla tuli Suomen Rooman-suurlähettiläs. Suomen ja Italian välinen vierailuvaihto oli ollut olematonta, kunnes Vanamon virkakauden alussa presidentti Urho Kekkonen suoritti tammikuussa 1971 onnistuneen ja huomattavaa mediajulkisuutta saaneen ensimmäisen valtiopäämiestason vierailun maiden välillä. Italian ulkoministeri Aldo Moro vieraili Suomessa vielä saman vuoden keväällä.

 

Vuoden 1974 alussa suurlähetystö muutti uusiin toimitiloihin osoitteeseen Viale Gioacchino Rossini 18, jossa se sijaitsi vuoteen 1988 saakka. Tällöin edustusto muutti nykyisiin tiloihinsa osoitteeseen Via Lisbona 3.

 

Suomen lähettiläät ja suurlähettiläät Italiassa

 

  • Herman Gummerus, va. asiainhoitaja 1919-1920, lähettiläs 1920-1925
  • Rolf Thesleff, lähettiläs 1925-1930
  • Pontus Artti, lähettiläs 1931-1936
  • Rafael Erich, lähettiläs 1936-1938
  • Eero Järnefelt, lähettiläs 1938-1940
  • Onni Talas, lähettiläs 1940-1944
  • Harri Holma, lähettiläs 1947-1953
  • Asko Ivalo, lähettiläs 1954, suurlähettiläs 1954-1961
  • Oskar Vahervuori, suurlähettiläs 1961-1968
  • Leo Tuominen, suurlähettiläs 1968-1969
  • Jorma Vanamo, suurlähettiläs 1970-1975
  • Taneli Kekkonen, suurlähettiläs 1975-1980
  • Paul Jyrkänkallio, suurlähettiläs 1980-1985
  • Eeva-Kristiina Forsman, suurlähettiläs 1985-1990
  • Ossi Sunell, suurlähettiläs1990-1993
  • Matti Häkkänen, suurlähettiläs 1993-1997
  • Dieter Vitzthum, suurlähettiläs 1997-2003
  • Alec Aalto, suurlähettiläs 2003-2006
  • Pauli Mäkelä, suurlähettiläs 2006-2010
  • Petri Tuomi-Nikula, suurlähettiläs 2010-

Historia

Muinainen Rooman imperiumi oli eräs historian laajimmista valtiojärjestelmistä. Antiikin Rooman valtakunnassa syntyneet ensimmäiset yksityisoikeudelliset lait muodostavat yhä perustan monille eurooppalaisille oikeusjärjestelmille.

 

Länsi-Rooman imperiumin hajottua vuonna 476 Italian niemimaa oli erikokoisten kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien vallassa tuhat vuotta. Kaarle Suuren jälkeen 800-luvulla osa Pohjois-Italiaa kuului Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan ja Apenniineille levisi keskiaikainen feodalismi.

 

Samoihin aikoihin nousivat kukoistukseensa ensimmäiset merenkulkutasavallat Venetsia, Amalfi, Pisa ja Genova. Pohjois-Italiassa kehittyivät nykyaikaisen paikallishallinnon alkuasteet, joskin sotilaallisista syistä monet ruhtinaat keskittivät huomattavasti valtaa itselleen.

 

Keskiajan järjestelmä alkoi murtua 1300-luvulla Italian renessanssin myötä. Firenzessä ja Sienassa syntyi pankkilaitos, joka kukoistuskautenaan teki näistä kaupungeista koko maailman finanssikeskuksia. Kirkkovaltiosta ja paavista muodostui merkittävä voimatekijä alueelle. Myöhemmin italialaiset ruhtinaskunnat joutuivat ensin Ranskan ja Espanjan, sittemmin Habsburgien vallan alaisiksi.

 

Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen seurauksena myös Italiassa heräsivät kansallismielisyyden aatteet. Runoilija Giuseppe Mazzini kiteytti 1840-luvulla Italian yhtenäisyyden ja itsenäisyyden ajatuksen, ja maan yhdistymisen arkkitehteinä toimivat Camillo Cavour poliittisella ja Giuseppe Garibaldi sotilaallisella toiminnallaan. Myös taloudelliset piirit, joiden intressejä Italian yhdistyminen palveli, toimivat vahvana taustavaikuttajana maan yhtenäisyyden ajamisessa. Vuonna 1861 suurin osa Italian niemimaasta yhdistettiin yhtenäiseksi valtioksi, mitä voidaan pitää modernin Italian historian alkuna. Maan ensimmäiseksi hallitsijaksi valittiin Sardinian kuningas Vittorio Emanuele II. Pääkaupunki oli aluksi Torinossa ja sitten Firenzessä. Roomasta tuli pääkaupunki vuonna 1870, jolloin sitä ympäröineen kirkkovaltion alue kutistui nykyiseksi Vatikaanivaltioksi ja paavi menetti maallisen valta-asemansa.

 

Italia loi itselleen siirtomaavalta-aseman sodankäynnillä Afrikan sarven alueella 1890-luvulla, jolloin Eritrea ja Somalia alistettiin sen käskyvaltaan. Vuonna 1911 Italia valloitti Libyan ja nykyisin Kreikalle kuuluvan Dodekaneesien saariryhmän Turkilta. Benito Mussolini liitti imperiumiin vielä Etiopian vuonna 1935. Ensimmäinen maailmansota, jossa Italia taisteli Ranskan, Englannin ja Venäjän rinnalla, oli maalle raskas kokemus. Se sai sodan seurauksena kuitenkin liittää alueeseensa Etelä-Tirolin eli Alto-Adigen.

 

Vuonna 1919 Benito Mussolini perusti fasistisen liikkeen ja onnistui 1926 lakkauttamaan kaikki muut poliittiset puolueet halliten maata käytännössä diktaattorina. Toisessa maailmansodassa Italia taisteli natsi-Saksan rinnalla. Pieniä italialaisyksikköjä oli tuolloin myös Suomessa. Vuodesta 1942 lähtien Italiassa toimi vastarintaliike, jonka tukialueeksi muodostui Jugoslavia.

 

Liittoutuneiden joukot nousivat maihin Sisiliassa heinäkuussa 1943 ja Mussolini syrjäytettiin. Italiaan perustettiin marsalkka Badoglion hallitus. Badoglio allekirjoitti liittoutuneiden kanssa välirauhasopimuksen 8. syyskuuta 1943, jonka jälkeen hän vetäytyi kuningas Vittorio Emanuele III:n kanssa liittoutuneiden vapauttamaan Etelä-Italiaan. Liittoutuneet saapuivat Roomaan 4. kesäkuuta 1944. Mussolini teki vielä saksalaisten tuella epäonnistuneen yrityksen hallituksen perustamiseksi Pohjois-Italian Salóssa. Hänet vangittiin ja hirtettiin vuonna 1945.

 

Vuonna 1946 Vittorio Emanuele III:n poika Umberto nimitettiin kuninkaaksi. Uusi Italian tasavallan perustuslaki hyväksyttiin niukasti kansanäänestyksessä 2. kesäkuuta 1946. Tällöin päättyi monarkia, joka oli nimellisesti säilynyt Mussolinin valtakauden ajan. Kuningas Umberto karkotettiin maasta. Kuningassuvun miespuolisten perillisten maahanpääsy kiellettiin perustuslailla. Kielto kumottiin vasta vuonna 2003. Toisen maailmansodan päätyttyä Italia joutui luopumaan siirtomaistaan. Pariisin rauhansopimuksessa Eritrea liitettiin Etiopiaan ja Somaliasta tehtiin huoltohallintoalue. Libya alistettiin Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.

 

Toisen maailmansodan jälkeen Italiaa hallitsivat lähes viidenkymmenen vuoden ajan yleensä kristillisdemokraattisten pääministereiden johtamat koalitiohallitukset, joissa hallitusvastuun jakoivat tavallisesti sosialistit, liberaalit, lähinnä oikeistoon lukeutuvat sosiaalidemokraatit ja republikaanit. Hallitukset olivat yleensä varsin lyhytikäisiä, mutta koska ne koottiin aina samoista puolueista ja usein samoista henkilöistäkin, muodostui niistä pysyvä instituutio, jonka sisällä laillisuuden käsite hämärtyi. Kristillisdemokraattien 50 vuoden pituisen valtakauden mahdollisti osaltaan kylmän sodan konteksti ja kommunismin uhka Italiassa.

 

Kristillisdemokraattien valta alkoi horjua pian Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Milanossa vuonna 1992 paljastuneesta pienestä lahjusvaatimuksesta julkisen urakan yhteydessä käynnistyi maanvyörynomainen lahjusoikeudenkäyntien sarja poliitikkoja vastaan. Kun samanaikaisesti järjestäytyneen rikollisuuden vastainen taistelu alkoi tuottaa tulosta ja poliitikkojen ja mafian väliset yhteydet paljastua, koko entinen poliittinen järjestelmä romahti. Tätä vaihetta pidetään Italian “ensimmäisen tasavallan” loppuna.

 

Koko 1990-luvun ajan Italia eli poliittista murroskautta perinteisten puolueiden menetettyä asemansa. Vanhoista rakenteista vapautuminen, modernisoituminen ja järjestäytyneen rikollisuuden (mafia) vastainen taistelu jatkui koko vuosituhannen lopun ajan. Vastakohtana ensimmäiselle tasavallalle, poliittisessa järjestelmässä pyrittiin kaksinapaisuuteen, mitä vaikeutti puoluekentän sirpaleisuus. Hallitukset vaihtuivat edelleen verrattain nopeaan tahtiin.

 

Tätä taustaa vasten vuodesta 2001 vuoteen 2006 vallassa ollut Silvio Berlusconin oikeistohallitus oli poikkeuksellisen pitkäikäinen. Se ei kuitenkaan kyennyt juurikaan muuttamaan talouden ja yhteiskunnan rakenteita. Sen kautta leimasivat hidas talouskasvu ja suhteellinen taantuminen EU-maiden joukossa.  Poliittinen murroskausi jatkui kiistanalaisten lainsäädäntö- ja perustuslakimuutoshankkeiden muodossa.

 

Huhtikuusta 2006 tammikuuhun 2008 istunut Romano Prodin keskustavasemmistolainen koalitiohallitus kamppaili alusta alkaen niukan ja häilyvän parlamentaarisen enemmistön varassa. Hallitus oli sisäisesti ristiriitainen, mutta onnistui saavuttamaan selvää edistystä talouspolitiikassa, etenkin veronkierron vastaisessa taistelussa. Hallitus kaatui lopulta omaan hajanaisuuteensa. Uudet parlamenttivaalit pidettiin 13.–14. huhtikuuta 2008. Niissä voittajaksi nousi jälleen Silvio Berlusconi.

 

Myös Berlusconin IV hallitus (2008-2011) osoittautui italialaisittain varsin pitkäikäiseksi. Hallituskautta dominoi erittäin voimakas vastakkainasettelu keskustaoikeistolaisen hallituksen ja keskustavasemmistolaisen opposition välillä sekä kahden päähallituspuolueen, Berlusconin Vapauden kansan (PdL) ja oikeistopopulistisen Pohjoisen liiton välillä. Kevään ja kesän 2011 mittaan pääministeri Berlusconin yksityiselämästä paljastui uusia skandaaleja ja samanaikaisesti Italia joutui massiivisen ulkomaanvelkansa vuoksi euroaluetta koettelevan finanssikriisin keskiöön. Pääministeri Berlusconi joutui lopulta jättämään eronpyyntönsä 12. marraskuuta 2011.

 

Tilalle nimitettiin entisen EU-komissaari Mario Montin johtama ei-poliittinen virkamieshallitus, jonka päätehtävänä oli Italian talouden saaminen takaisin raiteilleen. Hallitus toteutti useita poliittisesti vaikeita uudistuksia, joilla Italian valtiontalouden velkaantumista onnistuttiin hidastamaan. Verojen ja työttömyyden kuitenkin noustessa hallituksesta tuli lopulta varsin epäsuosittu, mikä johti Vapauden kansan irtautumiseen hallitusta tukevien puolueiden joukosta. Seurauksena oli Montin eronpyyntö joulun alla 2012 ja uudet vaalit, jotka järjestettiin 24.-25.2.2013.

 

Ennenaikaisten vaalien suuri voittaja oli koomikko Beppe Grillon johtama, poliitikkokriittinen Viiden tähden liike, joka nappasi yllättäen neljänneksen kaikista annetuista äänistä. Vaikeiden hallitusneuvottelujen jälkeen uusi, pääministeri Enrico Lettan johtama laajapohjainen koalitiohallitus aloitti tehtävässään 28.4.2013. Hallitukseen kuuluu viisi puoluetta, joista tärkeimmät ovat keskustavasemmistolainen Demokraattipuolue ja keskustaoikeistolainen Vapauden kansa.

Hyvä tietää

Asemapaikan sijainti

Italia sijaitsee Etelä-Euroopassa Alppien eteläpuolella ja Välimeren keskellä. Sen rajanaapureita ovat Ranska, Sveitsi, Itävalta ja Slovenia sekä maan rajojen sisällä kokonaan sijaitsevat San Marino ja Vatikaanivaltio. Apenniinien niemimaan ohella Italiaan kuuluu joukko saaria, joista suurimmat ovat Sisilia ja Sardinia.

Asuminen, asunnot

Italiassa asuntojen hinnat ja vuokrat ovat melko korkeita. Vuosien 2008-2009 taantuman aikana hinnat eivät laskeneet merkittävästi. Monissa Italian kaupungeissa asunnoille löytyy ostajia myös ulkomailta, mikä pitää yllä korkeita hintoja. Viimeisimmän talouskriisin aikana 2011-2013 asuntojen hinnoissa ja vuokrissa on tapahtunut jonkin verran taittumista.

 

Italiassa samaa asuntoa voi välittää useampi kuin yksi kiinteistövälittäjä. Vuokralaisen maksettava välityspalkkio vastaa usein yhden kuukauden vuokraa. Vuokratakuu vastaa tavallisesti 1-3 kuukauden vuokraa.

 

Ulkomaalaisten käyttämät vuokra-asunnot siirtyvät usein toisille ulkomaalaisille, joskaan mitään varsinaisia, erillisiä rinnakkaismarkkinoita ei ole.

 

Laadultaan asunnot ovat suhteellisen hyviä. Italiassa asunnot ovat yleensä tilavia, mutta myös
hukkaneliöitä on paljon. Kylpy - ja/tai suihkuhuoneita on useampia, kun taas keittiöt ovat yleensä pieniä. Useimmiten asuntoihin kuuluu myös parveke. Kalustamattomina vuokratuissa asunnoissa keittiöiden ja joskus kylpyhuoneidenkin varustus voi olla puutteellinen tai olematon.

Autot

Italia on autoistunut maa. Asukaslukuun suhteutettuna Italiassa on enemmän autoja kuin missään muussa EU-jäsenvaltiossa Luxemburgia lukuun ottamatta (Euroopan ympäristövirasto EEA). Italiassa auto on käyttöesine, johon tuleviin kolhuihin ei välttämättä suhtauduta kovin vakavasti.

 

Kevyemmän verotuksen vuoksi uusien autojen hinnat ovat Italiassa edullisemmat kuin Suomessa. Auton voi tietenkin myös tuoda maahan. Rekisteröintiä varten auton täytyy täyttää Italian liikenneturvallisuusmääräykset. Lisävarusteista pakollinen on varoituskolmio ja huomioliivi. Katsastus on yksinkertaisempaa sellaisille automalleille, jotka on Italiassa tyyppikatsastettu. Polttoaineiden hinnat ovat Suomea korkeampia. Liikennevakuutus on pakollinen.

Edustustot

Roomassa toimii yli 120 edustustoa, joita johtaa Quirinaleen (presidentin kansliaan) akkreditoitu
suurlähettiläs. Vatikaaniin akkreditoituja suurlähettiläitä, joilla on suurlähetystö Roomassa, on yli
50. Yhdistyneiden kansakuntien maatalousjärjestöön (FAO) akkreditoidut pysyvät edustajat ovat useimmiten myös Quirinaleen akkreditoituja suurlähettiläitä tai edustustoissa toimivia seniorivirkamiehiä. Eräillä mailla on on kuitenkin erikseen nimitetty FAO-suurlähettiläs. Roomassa sijaitsee myös Maltan ritarikunnan päämaja. Sille on akkreditoitu oma diplomaattikuntansa.


FAOn jäsenmaita on noin 180 ja useimmilla niistä on edustus Roomassa. FAO:n päämajassa
työskentelee noin 2500 henkilöä. Kansainvälisen maatalouskehitysrahaston (IFAD) päämajassa
työskentelee noin 450 henkilöä ja Maailman elintarvikeohjelman (WFP) päämajassa noin 700. Näiden kolmen järjestön Roomassa olevasta henkilökunnasta suomalaisia on reilut 10 henkeä.

Muita merkittävimpiä Roomassa toimivia kansainvälisiä järjestöjä ovat Kansainvälinen
yksityisoikeuden yhtenäistämisjärjestö (UNIDROIT), Kansainvälinen kehityslakijärjestö (IDLO),
UNESCO:n alainen Kulttuuriomaisuuden säilyttämisen ja entistämisen kansainvälinen tutkimus- ja
koulutuskeskus (ICCROM), Rooman klubi sekä useita tieteen ja kulttuurin piirissä toimivia järjestöjä.

Hankinnat

Italia on moderni teollisuusmaa, jossa arkipäivän hankintojen tekeminen ei muodostu ongelmaksi. Italiassa on kuitenkin vaikea löytää suuria täyden palvelun tavarataloja; paikallinen tapa on hankkia eri asiat niille omistautuneista erikoisliikkeistä, joiden löytäminen vie aikaa. Italialaiset tekevät ruokaostoksensakin edelleen usein paikallisessa kivijalkakaupassa. Automarketteja tosin perustetaan kaupungin laidalle kiihtyvään tahtiin.


Pienten erikoisliikkeiden suuri määrä heijastuu myös palvelutasoon, joka on usein huomattavan hyvä. Käsityötä ja erikoisosaamista vaativien pienpalveluiden (räätälit, puusepät, verhoomot, pesulat ja vastaavat) hinta-laatusuhde on usein erinomainen.

 

Pohjoismaiseen makuun sopivien tuotteiden (kynttilöistä näkkileipään) hankkiminen on helpottunut selvästi Ikean myymälöiden rantautumisen myötä. Myös internet-ostosten yleistyminen on parantanut valikoimaa entisestään.

Ilmasto

Italiassa vallitsee Välimerellinen ilmasto. Rooman ilmasto on yleensä lämmin ja miellyttävä. Vuotuinen keskilämpötila Roomassa on n. 16 °C ja kosteus hieman yli 70 %. Talvi on tavallisesti leuto, mutta tammi-helmikuussa voi olla hyvinkin kylmää ja kosteaa ja yölämpötila saattaa laskea nollan alapuolelle. Asuntoja lämmitetään yleensä marraskuusta maaliskuuhun.

 

Tammikuun keskilämpötila Roomassa on 6-7°C, Milanossa 1-2°C, heinäkuussa vastaavasti 25-26°C ja 23-24°C. Heinä-elokuussa päivälämpötilat saattavat nousta lähelle 40°C. Toimistot ja asunnot ovat usein ilmastoituja.

Joukkoliikenne

Italian junaliikenne on nopeaa ja tiheää etenkin suurkaupunkien välillä. Myös lentoliikenne
sisäisillä reiteillä toimii hyvin. Lentoja Rooman ja Milanon välillä on vähintään kerran tunnissa. Myös Sisiliaan ja Sardiniaan on sujuvat ja suhteellisen edulliset lentoyhteydet. Kaukoliikenteen bussiyhteydet toimivat yleensä hyvin, mutta moottoriteiden ulkopuolella matka voi kestää kauan.

 

Junalla matkustavien on muistettava, että junalippu tulee leimata asemalaitureilla olevissa leimasinlaitteissa ennen junaan nousua. Leimaamatta jättämisestä saa 80 euron sakon.

 

Taksit ovat Italian suurissa kaupungeissa vähän edullisempia kuin Helsingissä. Taksin voi saada “lennosta”, taksitolpalta tai tilaamalla joltakin radiotaksiyhtiöltä. Oikeat taksit ovat valkoisia tai keltaisia ja niissä on toimiva taksimittari (tassametro). Lisämaksu peritään lentokenttä-, ruuhka-, yö- ja sunnuntaiajosta sekä tavarankuljetuksesta. Myös kaupungin rajat ylittävästä kuljetuksesta peritään korotettu maksu, samoin Terminin rautatieasemalta lähdettäessä. Tariffit ovat näkyvissä auton sisällä, ajolle määräytyy kilometrikorvauksen lisäksi perusmaksu kuten Suomessakin. Juomarahan suhteen kuljettaja odottaa, että loppusumma pyöristetään ylöspäin. Kuittia on usein erikseen pyydettävä.

 

Roomasta on nopea junayhteys päärautatieasemalta (kaksi kertaa tunnissa) tai Ostiensen tai Trasteveren asemilta (noin 20 minuutin välein) Fiumicinon (Leonardo da Vincin) lentokentälle, jonne matka kestää päärautatieasemalta 35 minuuttia.

Rooman metro toimii hyvin, mutta sen kaksi linjaa kattavat vain pienen osan kaupungin alueesta. Kolmatta linjaa on rakennettu vuosikymmeniä. Julkinen bussi- ja raitiovaunuliikenne toimii etenkin keskustan alueella, mutta se on aikatauluiltaan epävarmaa ja ruuhka-aikoina hidasta.

 

Rooman kaupungin liikennelaitoksen sivuilla (http://www.atac.roma.it) on julkisen liikenteen interaktiivinen reittikartta.

 

Italiassa on usein lento-, juna- sekä yleisten kulkuvälineiden pistelakkoja, joista voidaan ilmoittaa hyvinkin lyhyellä varoitusajalla ja jotka kestävät yleensä alle 24 tuntia. Päivitetty italiankielinen lakkolista löytyy Italian liikenneministeriön sivuilta (http://www.infrastrutturetrasporti.it).

Juomarahat

Italiassa jätetään juomarahaa tavallisemmin kuin Suomessa, mutta ei suinkaan aina (eikä niin usein kuin ennen). Asiakaspalvelun taso vaihtelee, jolloin erinomaisesta palvelusta on myös suotavaa kiittää juomarahalla. Sopiva juomaraha on 5-10 prosenttia laskun summasta. Italialaisessa baarissa ylimääräinen pieni kolikko (10-20c) jätetään usein tiskille tai pudotetaan henkilökunnan tippikulhoon.

Jätehuolto

Viime vuosina Italia on ollut ympäri maailman otsikoissa Napolin alueen jätehuollon pysähtymisen vuoksi. Vähemmän tunnettuja ovat muissa kaupungeissa tavalliset, mutta lievemmät jätehuollon ongelmat. Alueelliset erot ovat suuria: osa pohjoisen kaupungeista on tahrattoman puhtaita, kun taas etelän maakunnissa roskat näkyvät lähes kaikkialla.

 

Yleisimmin kotitalousjätteet jätetään kunnan ylläpitämiin roskalaatikoihin. Kierrätysvelvoitteet vaihtelevat alueittain ja kunnittain. Esimerkiksi Roomassa kerätään erikseen kaikki pullot ja purkit (olivat ne muovia, lasia tai metallia), paperijäte ja sekajäte. Biojätettä kierrätetään harvoin.

Kansalliset vapaapäivät

    • 1.1.2013 uudenvuodenpäivä (Capodanno)
    • 6.1.2013 loppiainen (Epifania)
    • 1.4.2013 pääsiäismaanantai (Lunedì di Pasqua)
    • 25.4.2013 Italian vapautumisen juhla (Liberazione)
    • 1.5.2013 vappu (Festa del Lavoro)
    • 2.6.2013 kansallispäivä / Tasavallan juhla (Festa della Repubblica Italiana)
    • 15.8.2013 elokuun juhla / Marian taivaaseen astumisen juhla (Ferragosto)
    • 1.11.2013 pyhäinmiestenpäivä (Festa di Tutti i Santi)
    • 8.12.2013 Marianpäivä (Immacolata Concezione)
    • 25.12.2013 joulupäivä (Natale)
    • 26.12.2013 tapaninpäivä (Santo Stefano)

 

Kansallisten vapaapäivien lisäksi Italiassa vietetään alueellisia ja paikallisia juhlapäiviä, kuten esimerkiksi Rooman suojeluspyhimysten päivää Roomassa (29. kesäkuuta).

Koulut ja opiskelu

Päiväkodit

Italiassa päiväkoti (scuola dell'infanzia / scuola materna) 3 - 5-vuotiaille lapsille on osa julkista koulujärjestelmää ja avoin kaikille varallisuudesta riippumatta. Kunnallinen päiväkoti on ruokailua ja mahdollisia oppimateriaaleja lukuun ottamatta ilmainen. Ilmoittautumiset tehdään suoraan kuhunkin kouluun edeltävänä keväänä. Aukioloajat ovat yleensä 8.30 - 16.30 tai puolipäivähoidossa 8.30 - 13.00. Päiväkoti voi olla auki myös lauantaina aamupäivällä. Italiassa toimii myös useita yksityisiä italiankielisiä päiväkoteja (esimerkiksi katolisen kirkon leikkikoulut ja Montessori-päiväkodit).


Lähes kaikkien kansainvälisten koulujen yhteydessä toimii myös leikkikoulu- ja esikoululuokat 3-6 -vuotiaille lapsille. Leikkikoulu pohjustaa yleensä ao. koulujärjestelmään siirtymistä. Koska oppivelvollisuusikä on muissa koulujärjestelmissä yleensä suomalaista varhaisempi, voi jo 5-vuotiaiden ohjelma olla varsin opintopainotteinen suomalaiseen lastentarhaan verrattuna.

 

Lisäksi Roomassa toimii joitakin kansainvälisiä tai kaksikielisiä (italia ja toinen vieras kieli) vain pienille lapsille tarkoitettuja leikkikouluja. Yleensä kansainvälisissä leikkikouluissa koulupäivän pituus on noin 9.00 - 16.00. Kouluissa voi olla mahdollisuus myös puolipäivähoitoon. Kansainvälisten leikkikoulujen lukukausimaksut ovat kalliita. Kouluruokailusta, koulu-univormuista ja oppimateriaalista maksetaan erikseen.

Alle 3-vuotiaat lapset ovat Italiassa pääsääntöisesti kotihoidossa. Perheet, joissa molemmat
vanhemmat ovat töissä, palkkaavat usein koko- tai osapäiväisen lastenhoitajan, joista valtaosa on
ulkomaalaisia. Pienituloisten vanhempien lapsille on  myös kunnallisia päiväkoteja (asilo nido communale). Alle 3-vuotiaille on tarjolla myös yksityisiä, yleensä varsin kalliita pikkulasten päiväkoteja, joihin lapsen voi viedä joko säännöllisesti tai epäsäännöllisesti koko- tai puolipäiväiseen hoitoon.

 

Koulut

Italian koulujärjestelmää on kuvattu tarkemmin yllä osiossa "Yhteiskunta, kulttuuri ja media". Julkiset ala- ja keskikoulut ovat ilmaisia, mutta lukiossa on pieni kirjoittautumismaksu. Kirjat sekä kaikki muutkin koulutarvikkeet joutuu ostamaan itse. Vain kansakoulussa kirjat annetaan koulusta osittaista maksua vastaan. Yleensä koulu alkaa klo 8.30 ja päättyy joko 12.30 tai 13.30. Koulua käydään usein myös lauantaisin. Kouluruokailu tarjotaan vain kokopäiväisille kansakoululaisille.

 

Italialaisten julkisten koulujen opetuksen taso ja koulun taloudelliset voimavarat vaihtelevat. Monet varakkaammat italialaiset ilmoittavat lapsensa yksityisiin kouluihin, joita on sekä italialaisia että kansainvälisiä: englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, saksalaisia ja espanjalaisia. Kansainvälisten koulujen lukukausimaksut ovat kalliita. Ranskalaiset ja saksalaiset koulut ovat englanninkielisiä edullisempia.

Yliopistot

Suomalaiset voivat hakea italialaisiin yliopistoihin Helsingissä toimivan Italian kulttuuri-instituutin kautta, joka antaa tarkempia tietoja sisäänpääsyvaatimuksista. Instituutti voi myös vahvistaa tarvittavan italiankielisen käännöksen suomalaisesta ylioppilastutkinnosta ja antaa lausunnon sen pätevyydestä Italiassa. 

 

Lukukausimaksut valtion yliopistoissa riippuvat vanhempien tuloista. Vähimmäismaksu vuodessa on noin 400 euroa, enimmillään kulut voivat nousta 2000 euroon. Suomen opintotuen turvin opiskelevat kuuluvat periaatteessa alimpaan maksuluokkaan. Italiassa vanhemmat rahoittavat yleensä lastensa opinnot, ja asuntopulasta johtuen suuri osa opiskelijoista asuu kotona.

 

Italialaiset julkiset yliopistot kamppailevat resurssipulan kanssa. Suuret yliopistot, kuten Rooman La Sapienza, eivät välttämättä takaa hyviä työllistymismahdollisuuksia valmistuneille. Italiassa on myös pieniä, julkisia eliittiyliopistoja, kuten Pisan Scuola Normale Superiore, joihin on hyvin tiukat pääsykokeet, mutta joihin päässeille opiskelu ja asuminen ovat ilmaisia. Muutamat yksityisen yliopistot, kuten teollisuusjärjestö Confindustrian ylläpitämä LUISS Guido Carli Roomassa ja Università Commerciale Luigi Bocconi Milanossa, ovat varsin hyvin resursoituja.

 

Italiassa on myös useita korkeatasoisia ammattiin valmistavia kouluja ja opistoja. Moni ulkomaalainen opiskelee Italiassa esimerkiksi restaurointia, konservointia, tai muita taiteisiin liittyviä käsityöaineita.

Kielikoulutus

Italian kielen opetusta löytyy joka tasolle ja kaikista maan suurimmista kaupungeista. Suosittuja ja edullisia aikuisopetuksessa ovat valtion ylläpitämät Dante-Alighieri-koulut. Kielen yksityisopetusta on helppo järjestää. Oppituntien hinnat vaihtelevat suuresti.

Lapset

Italialaiset ovat kuuluisia lämpimästä suhtautumisestaan lapsiin. Pienet lapset vanhempineen saavat lähes poikkeuksetta osakseen huomiota ja huolenpitoa. Illalla ravintolassa hyvin käyttäytyvä lapsi on spektaakkeli, jota tullaan katsomaan ja kehumaan kauemmistakin pöydistä.

 

Huomion kääntöpuoli on se, ettei lapsia aina jätetä rauhaan. Leikkipuistoissa italialaiset vanhemmat ja isovanhemmat (tavallisesti äidit ja isoäidit) tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta usein ylihuolehtivilta. Sateella ulkona tapaa vain pohjoismaisia lapsiperheitä.

 

Lämmin suhtautuminen ei myöskään välttämättä heijastu lasten huomioonottamiseen käytännön ratkaisuissa. Lastenvaunut raitiovaunussa eivät saa osakseen ymmärtämystä, eikä omaa paikkaa luovuteta lapsen kanssa kulkevalle äidille. Julkinen infrastruktuuri ei juuri ota huomioon lapsia.

 

Toisin kuin aiempina vuosikymmeninä, lapset eivät enää leiki kaduilla. Viime vuosina Italiassa on avattu lapsille tarkoitettuja museoita ja seikkailutaloja. Lapsiparkkeja ja satutunteja löytyy puistoihin rakennetuista lastentaloista (ludoteca).

Liikennekäyttäytyminen

Italiassa liikennekäyttäytyminen poikkeaa pohjoiseurooppalaisesta. Maanteillä nopeudet ovat kovia, turvavälit olemattomia ja kuljettajien ratkaisut välillä arvaamattomia. Suuntavilkun käyttö on hyvin viitteellistä. Kaupungeissa autoja on paljon ja liikennesääntöjen noudattaminen heikkoa. Autoilu vaatii totuttelua, mutta liikennekulttuurissa on oma, ajoittain sujuva logiikkansa. Tyhjä tila täyttyy aina.

 

Italian liikenneonnettomuustilastot ovat jonkin verran murheellisempia kuin vertaismaissa. Vuonna 2006 Italian tieliikenteessä sai surmansa 96 ihmistä miljoonasta (Ranskassa 75, Saksassa 62, Britanniassa 55). Vuonna 2009 Suomen tieliikenteessä kuoli 52 ihmistä miljoonasta.

 

Autoilevien matkailijoiden sekä ammattiautoilijoiden on syytä muistaa, että Italiassa on ankara tieliikennelaki ja sakot voivat olla erittäin suuria. Usein kaupunkien historiallisiin keskuksiin on ajokielto yksityisautoilijoille (ZTL/kameravalvonta). Jos rikkoo ajokieltoa, siitä yleensä seuraa sakkorangaistus.


Italian rangaistuksia tieliikenteessä on kovennettu muun muassa rattijuoppouden osalta ja liikennerikkomusten valvontaa on tehostettu. Italiassa voimassa oleva sallittu raja on veren alkoholipitoisuuden osalta 0,5 g/l. Rattijuopot joutuvat kaikenlaisten moottoriajoneuvojen ajolupakieltoon vähintään kolmen kuukauden ja korkeintaan neljän vuoden ajaksi. Törkeään rattijuoppouteen syyllistyvät henkilöt voidaan tuomita vankeuteen korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi ja maksimissaan 6000 euron sakkoihin sekä 1–2 vuoden ajokieltoon.


Uudistuksen myötä kaikki huumausaineiden vaikutuksen alaisena ajavat voidaan tuomita jopa 3 kuukauden vankeusrangaistukseen sekä 1000–4000 euron sakkoihin.

Toiminta liikenneonnettomuuksissaJos onnettomuudessa on syntynyt vammoja, on aina syytä kutsua paikalle poliisi (puhelinnumero 113).

Jos kukaan ei ole loukkaantunut, osapuolet voivat myös sopia asiasta keskenään (tällöin myös poliisin paikalle saaminen saattaa kestää tunteja). Osapuolten on tällöin täytettävä paikan päällä lomake onnettomuuden ”sovinnollisesta toteamisesta” (Constatazione amichevole d’incidente – Denuncia di sinistro). Lomakkeesta käytetään yleisesti nimitystä CID (Convenzione Indennizzo Diretto). Lomakkeen saa vakuutusyhtiöltä ja se tulee pitää autossa.Onnettomuuslomakkeessa todetaan ainakin seuraavat asiat:

  • osapuolten nimet

  • osapuolten vakuutustiedot

  • ajoneuvojen rekisterinumerot

  • onnettomuuden kuvaus ja piirros

  • kuljettajien allekirjoitukset

Lomakkeen kopio tulee lähettää vakuutusyhtiöön kolmen päivän kuluessa. Autoa ei saa alkaa korjata ennen kuin vakuutusyhtiö on lähettänyt asiamiehensä (perito) toteamaan vahingot. Vakuutusyhtiön on todettava vahingot kymmenen päivän kuluessa ja maksettava 15 päivän kuluessa.Jos vakuutusyhtiö on eri mieltä korjaustarpeesta, se voi maksaa aluksi oman arvionsa mukaisen korvauksen (offerta di risarcimento). Erotusta voi hakea jälkikäteen.

Majoitus

Italian majoitustarjonta on valtavaa. Hinnat ovat kuitenkin varsin korkeita. Pienen ja yksinkertaisenkin hotellihuoneen hinta on usein yli 100 euroa, ja neljän hengen yöpyminen kolmen tähden hotellissa voi maksaa lähes 200 euroa. Hintaerot sesonkikauden ja hiljaisen kauden välillä ovat suurimmillaan kolminkertaiset.

Mitat ja painot

Italiassa seurataan metrijärjestelmää. Ruokakaupassa usein käytetty mittailmaisu on "etto", joka tarkoittaa 100 grammaa.

Muutot

Suomen ja Italian välillä on vilkas maantieliikenteen kuljetusjärjestelmä, ja Euroopasta Italiaan
suuntautuneet muutot hoidetaan pääsääntöisesti maanteitse. Euroopassa muuttoja hoitavien
muuttofirmojen italialaiset agentit ovat yleensä saaneet maantiemuutot viivytyksettä muuttajan
asuntoon. Rahdin kuljettaminen meriteitse Suomesta Italiaan on harvinaista.

Pankit

Italiassa voi nostaa käteistä lähes kaikista pankkiautomaateista yleisimmillä luotto- tai debit-korteilla. Suomalaisella debit-kortilla nostettaessa operaatiosta peritään yleensä 60 sentin - yhden euron kiinteä komissio summasta riippumatta.

 

Luottokortilla tai debit-kortilla maksaminen on yleistynyt, mutta on edelleen selvästi harvinaisempaa kuin Suomessa. Käteistä tarvitaan Italiassa edelleen päivittäin. Baarissa tai taksissa voi harvoin maksaa muulla kuin käteisellä, supermarketissa tai ravintolassa sen sijaan yleensä voi käyttää luottokorttia. Debit-vaihtoehto on vielä vähän tunnettu, ja siitä on maksettaessa syytä mainita erikseen.

 

Eurooppalaisen SEPA-maksualueen myötä IBAN-tilisiirrot Italian ja Suomen pankkien välillä ovat helpottuneet huomattavasti.

Posti

Italian postilaitos on valitettavan epäluotettava. Kirjeiden ja korttien perillemeno Italiasta Suomeen tai päinvastoin vie aikaa yleensä noin viikon, mutta posti voi viipyä matkalla pitempäänkin. Katoamisia tapahtuu, ja postipaketteja avataan usein matkan varrella. Arvokkaampien pakettien lähettämiseen varmempia ovat yksityiset kuriirifirmat, jotka usein ovat Italian postia halvempia.

Puhelimet

Italian kansainvälinen suuntanumero on 39. Toisin kuin useimmissa maissa, kansainvälisen suuntanumeron jälkeen on valittava myös alueellisen suuntanumeron nolla, esimerkiksi (suurlähetystön numero) +39 06 85 22 31.

Puoliso

Italiaan töihin tulevan suomalaisen puolison voi olla vaikea löytää koulutusta vastaavaa työtä. Ulkomaalaisten työnsaantimahdollisuudet eivät ole Italiassa hyvät, etenkään hallintokaupunki Roomassa, jossa yritykset ovat huonommin edustettuina kuin yritysmaailman keskuksessa Milanossa. Käytännössä italialaiset työnantajat edellyttävät usein hyvää italian kielen hallintaa. Muiden kielten hallinnasta voi olla etua, koska italialaisilla työnhakijoilla ei yleensä ole samanlaista kielitaitopohjaa kuin suomalaisilla.


Roomassa toimii useita kansainvälisiä järjestöjä, joista suurimmat ovat YK:n alaiset WFP, FAO ja IFAD. Nämä järjestöt rekrytoivat kansainvälisten kilpailujen kautta työntekijöitä myös lyhytaikaisiin tehtäviin.

 

Rekrytoinneista löytyy tietoa järjestöjen verkkosivuilta:

 

Pysäköinti

Kaupunkikeskustoissa pysäköinti on usein sekä tiukasti rajoitettua että käytännössä vaikeaa. Varattaessa hotellia on hyvä jo etukäteen tiedustella parkkipaikkaa, jos on liikkeellä autolla.

Rekisteröity parisuhde

Italian lainsäädäntö ei tunne hetero- tai homoseksuaalien välistä avoliittoa tai rekisteröityä parisuhdetta.

Suomi-kuva

Suomi saa Italiassa jatkuvaa myönteistä julkisuutta muun muassa koulutusjärjestelmänsä, teknologiansa, julkisen taloutensa, arkkitehtuurinsa ja luontonsa vuoksi. Naisten vahva asema herättää säännöllisesti huomiota Italiassa. Käsitys Suomesta perustuu paljolti kansainvälisiin vertailuihin ja niiden perusteella laadittuihin, usein ihannoiviin mediajuttuihin. Olosuhteet nähdään kuitenkin liian erilaisiksi, jotta Italia varsinaisesti hakisi oppia Suomesta.

 

Berlusconin hallitus teki kesäkuussa 2008 periaatepäätöksen ydinvoiman rakentamisesta, jolla kumottiin vuoden 1987 kansanäänestyspäätös ydinvoiman alasajosta. Tässä yhteydessä Suomi ja Olkiluoto 3 on ollut usein esillä – sekä hyvässä että pahassa.

Sähkövirta

Sähkövirta on uusissa rakennuksissa 220V, mutta vielä saattaa olla vanhoja asuntoja, joissa
valaistus on järjestetty 110Vn virralla. Asunnoissa sähkövirta on tavallisesti 220V ja kapasiteetti 3kW, mikä ei riitä esimerkiksi pölynimurin, pesukoneen ja vedenlämmittimen samanaikaiseen käyttöön. Kapasiteettia on mahdollisuus nostaa 6 kWiin tai korkeammaksi. Tällöin myös perusmaksu ja sähkötariffi on korkeampi. Italiassa on Tanskan ohella Euroopan kallein sähkö.


Suomalaiset pistokkeet eivät sovi läheskään aina italialaisiin pistorasioihin, mutta niihin voi ostaa
tarvittavia välikappaleita (adattatore) tai vaihtaa pistorasiat niin sanottuihin kansainvälisiin pistorasioihin. Vanhemmissa rakennuksissa ei yleensä ole maadoitusjohtoa.

Terveydenhuolto

Julkinen sairaala- ja terveydenhuoltojärjestelmä Italiassa on tasoltaan varsin kirjava. Osalla julkisista sairaaloista on varsin hyvä maine. Tällaisia ovat Roomassa muun muassa katolisen kirkon ylläpitämä Policlinico A. Gemelli ja lastensairaala Ospedale Pediatrico del Bambin Gesù.

 

Italiassa on myös suuri määrä yksityisiä, erinomaisia klinikoita, joiden hinnat ovat varsin korkeita. Osa yksityisistä lääkäriasemista tarjoaa englanninkielistä palvelua. Tällaisia ovat muun muassa:

 

  • Rooma: International Medical Center '84, Via Firenze, 47 (+39 06 4882371)
  • Rooma: Salvator Mundi International Hospital, Viale Mura Gianicolensi, 67 (+39 06 588 961)
  • Rooma: Rome American Hospital, Via E. Longoni, 69 (+39 06 0622 551)
  • Rooma: Aventino Medical Group, Via Sant'Alberto Magno 5 (+39 06 5728 8349)
  • Milano: Milan Clinic, Via Cerva, 25 (+39 02 7601 6047)

 

Lääkäreiden palkkiot ovat suhteellisen korkeita (yleislääkärit 60-100 euroa, erikoislääkärit 80-200 euroa). Lääkärit suorittavat myös kotikäyntejä. Roomassa muun muassa International Medical Centerin englantia puhuvat lääkärit tekevät koti- tai hotellikäyntejä. 

 

Pienillä paikkakunnilla päivystävät kunnanlääkärit tekevät usein koti- ja hotellikäyntejä. Heidän taksansa voivat olla hyvinkin edulliset tai (eurooppalaisen sairaanhoitokortin haltijoille) ilmaiset.

 

Hammashoito on Italiassa varsin kallista, joten perushoito kannattaa suorittaa mahdollisuuksien mukaan Suomessa. Maassa toimii myös ulkomaalaisia hammaslääkäreitä sekä italialaisia, jotka ovat erikoistuneet hammaslääketieteeseen ulkomailla.

Tuonti- ja vientirajoitukset

Italia on Euroopan unionin jäsenvaltio eikä sovella tuonti- tai vientirajoituksia toiseen jäsenvaltioon.

Valuutta

Italian rahayksikkö on euro.

Tämän sivun sisällöstä vastaa Suomen suurlähetystö Rooma

Päivitetty 15.8.2013

Takaisin ylös