Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot
Puheet, 17.10.2001

Suurlähettiläs Jaakko Blomberg: Kylmän sodan päättyminen, Suomi ja Viro

Suomen instituutin 10-vuotisseminaari Tallinna 16. lokakuuta 2001

Ryhtymättä selvittämään tapahtumien kaikkia syitä voidaan sanoa, että kylmä sota päättyi kun Varsovan liitto hajosi, Neuvostoliitto hajosi ja kommunistipuolueen valta päättyi Venäjällä. Niiden mukana poistui idän ja lännen vastakohdan keskeinen tekijä, Neuvostoliiton ideologinen ja valtapoliittinen laajentumispyrkimys. Vastakkainasettelun tilalle julistettiin marraskuussa 1990 Pariisin ETYK-huippukokouksessa uuden Euroopan alku ja sen pohjaksi yhteinen näkemys ihmisoikeuksista, demokratiasta ja markkinataloudesta.

On totta, että kylmän sodan päättyminen ei merkinnyt missään mielessä täydellistä yhtenäisyyttä Euroopassa. Demokratia ei ole samanlaista kaikkialla. Paljon jakolinjoja ja ristiriitoja jäi jäljelle, joko pinnalla tai pinnan alla. Osa näkyy rauhattomuutena Kaukasiassa ja poliittisten olojen kehittymättömyytenä Keski-Aasiassa. Osa on tullut esille kun alueellisia ristiriitoja on yritetty yhteistuumin rauhoittaa, kuten Länsi-Balkanilla. Kuitenkin askel kylmästä sodasta uuteen Eurooppaan oli ratkaiseva: siitä alkoi uusi aikakausi.

Ja joka tapauksessa Helsingin näkökulmasta katsottuna kylmän sodan päättyminen avasi mahdollisuuksia, joita vain muutama vuosi takaperin ei kukaan jalat maassa pitänyt tarkkailija osannut tai uskaltanut kuvitella. Kehitys tapahtui askeleittain. Tässä esityksessä hahmottelen, mitä Suomen kannalta merkityksellistä tapahtui ja mitä Suomi teki 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun ensi vuosien aikana, ja sijoitan Viron näiden tapahtumien kulkuun.

Kylmän sodan päättymisestä Suomelle koitunut ensimmäinen ja tärkein haaste oli (1) järjestää suhteet suuren itänaapurin kanssa uudelle pohjalle, ennen muuta irrottautua Suomen ja Neuvostoliiton välisestä yya-sopimuksesta. Toinen suuri hanke, jolle ensin mainittu loi pohjaa, oli (2) hakeutuminen Euroopan unionin jäsenyyteen. Yya-sopimuksen mitätöiminen oli olennaisesti rinnakkainen ja samansuuntainen kuin Viron pyrkimys vapautua Neuvostoliiton yhteydestä ja palauttaa itsenäisyys. Viron, Latvian ja Liettuan itsenäistyminen muutti merkittävällä tavalla Suomen geopoliittista ympäristöä ja voidaan sanoa, että kolmas suuri hanke, jonka kylmän sodan päättyminen päästi käyntiin, oli (3) Suomen aseman määrittäminen suhteessa muuttuvaan ympäristöön. Tämä hanke on vielä kesken.

***

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa alkoi uusi kehitysvaihe presidentti Mihail Gorbatshovin vuonna 1985 käynnistyneen uuden ulkopolitiikan myötä. Gorbatshovin politiikkaan kuului idän ja lännen vastakohtaisuuksien purkaminen. Suomen asema oli monella tavalla kytkeytynyt kylmään sotaan. Muutos oli Suomen kohdalla kuitenkin hidas ja tapahtui muuhun kehitykseen verrattuna viiveellä. Tätä ei koettu Suomessa ongelmana. Suomessa vallitsi tietty konservatiivisuus suhtautumisessa käynnissä olevaan muutokseen. Esimerkki: Suomesta tuli Euroopan neuvoston jäsen toukokuussa 1989, kun Berliinin muuri kaatui marraskuussa 1989.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden perustana toiminut, vuonna 1948 solmittu yya-sopimus säilyi koskemattomana pitkään, vaikka muut siihen verrattavat kylmän sodan symbolit alkoivat kaatua. Moskova ei siihen kajonnut eikä Suomessa omaksuttu varovainen asenne suosinut muutoksen ajatusta. Kotimaista keskustelua sopimuksen jäämisestä kehityksen jalkoihin alkoi esiintyä 80-luvun lopulla, mutta ulkopoliittinen johto sivuutti asian päättäväisesti.

Kuvaavana esimerkkinä oli Suomen ulkopolitiikan määritelmä, joka oli vuodesta 1972 kirjattu yhteisiin suomalais-neuvostoliittolaisiin julkilausumiin. Se supisti Suomen harjoittaman puolueettomuuspolitiikan merkityksen Neuvostoliiton ulkopolitiikan instrumentiksi, olkoon että käytännössä Suomi sovelsi puolueettomuuspolitiikkaansa pitkälti omista lähtökohdistaan.

Kun Gorbatshov suoritti valtiovierailun Suomeen syksyllä 1989, hän pyyhkäisi sivuun vanhat määritelmät ja tunnusti ilman varauksia Suomen puolueettomuuden. Tiedämme, että avustajat neuvoivat häntä lisäksi käymään Hietaniemessä kaatuneiden muistomerkillä, mutta niin pitkälle hän ei halunnut mennä. Sen sijaan hän kävi osoittamassa kunnioitustaan sen talon luona Helsingin Hakaniemessä, jossa Lenin jonkin aikaa asui vuonna 1917.

***

Pariisin vuoden 1947 rauhansopimus oli yya-sopimukseen verrattava instrumentti ja symboli Suomen asemalle toisen maailmansodan jälkeisessä kylmän sodan maailmassa. Sopimuksen merkitys oli monimielinen, siihen vedottiin epäjohdonmukaisesti ja usein se sivuutettiin. Sen perusmerkitys Moskovalle oli kuitenkin selvä: Neuvostoliitto oli voittajavaltio, Suomi hävinnyt maa. Sopimus rajoitti Suomen suvereniteettia säätelemällä mm asevoimien määriä ja aseistusta. Suomen asema oli tässä suhteessa verrattavissa Saksan valtioihin, vaikka voittajat eivät niiden kanssa rauhansopimusta tehneetkään.

Kun Berliinin muurin kaatumisen jälkeen Saksojen yhdistymistä keväällä 1990 alettiin valmistella, Saksat ja neljä miehittäjävaltaa käynnistivät neuvottelut Saksan suvereniteettia koskevien rajoitusten poistamisesta. Huhtikuussa 1990 Suomessa todettiin, että tämä kehitys ei ollut vailla merkitystä Suomelle. Jos Saksan suverineettirajoitukset poistetaan, vastaava on tehtävä Suomen kohdalla. Ratkaisu Saksojen kohdalla pudotti pohjan Pariisin rauhansopimuksen suverineettirajoituksilta.

Neljän vallan Saksa-päätös tehtiin 12.9.1990. Suomen hallitus teki 21.9.1990 yksipuolisen päätöksen, jossa se neljän vallan Saksa-päätökseen viitaten totesi, että rauhansopimuksen III osan Saksaa koskevat samoin kuin muut täysivaltaisuusrajoitukset olivat menettäneet merkityksensä eivätkä enää vastaa Suomen asemaa YK:n ja ETYKin jäsenmaana. Poikkeuksen muodostivat ydinaseet, joita koskevaan kieltoon Suomi oli muutoinkin, vuoden 1968 ydinsulkusopimuksessa, sitoutunut. Suomi informoi Neuvostoliittoa ja Isoa-Britanniaa näiden Helsingin suurlähetystöjen kautta viisi päivää aikaisemmin. Molemmat vastasivat ennen Suomen päätöksen tekemistä eivätkä asettuneet sitä vastustamaan.

Neljän vallan Saksa-ratkaisun merkitys oli vähintään yhtä suuri yya-sopimuksen kuin rauhansopimuksen kannalta. Yya-sopimus kytki johdannossaan Suomen aseman Saksaan mahdollisena yhteisenä uhkana. Presidentti Koivisto liitti valtioneuvoston pöytäkirjaan lausunnon, jonka mukaan sopimuksen Saksaa koskeva viittaus on asiallisesti vanhentunut. Silti sopimuksen olennainen sisältö säilyy: Suomen aluetta ei käytetä hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Tästä lausumasta tiedotettiin Neuvostoliitolle edellisenä päivänä vastausta pyytämättä.

Yksipuolisilla toimillaan hallitus rikkoi rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen ympärille luodun koskemattomuuden sädekehän. Suomen idänsuhteet olivat sen jälkeen uudella pohjalla.

***

Euroopan tilanne ja idän ja lännen suhteet kokivat vuosina 1989 ja 1990 voimakkaan murroksen. Oli syntymässä uusi Eurooppa. Sen periaatteet ja käyttäytymissäännöt kirjattiin marraskuussa 1990 ETYKin huippukokouksessa Pariisissa peruskirjaan. Sen avainkäsitteet, joihin kaikki - myös Neuvostoliitto - nyt yhtyivät, olivat ihmisoikeudet, demokratia, oikeusvaltio ja taloudellinen vapaus. Uudessa yhteisymmärryksessä korostettiin turvallisuuspoliittista valinnanvapautta ja Euroopan yhtenäisyyttä. Liittokuntien tavanomaisen aseistuksen vähentämisestä tehtiin TAE-sopimus. Neuvostoliitto ja Varsovan liitto olivat vielä koossa, mutta kylmä sota oli muodollisesti päättynyt.

Suomen arviointi oman kansainvälisen asemansa kehityksestä sai samana syksynä yhden vahvan virikkeen lisää, kun Ruotsi lokakuussa 1990 ilmoitti päätöksestä hakea Euroopan yhteisöjen jäsenyyttä. Itävalta oli hakenut jäsenyyttä jo heinäkuussa 1989. Ruotsin hakemus jätettiin kesäkuussa 1991.

Keskustelu Suomen tavoitteista ja asemasta muuttuvassa maailmassa kiihtyi. Mikä olisi Suomen paikka, jos se jäisi pohjoismaista yksin laajentuvan EY:n ulkopuolelle? Ennen muuta kysymys jäsenyydestä EY:ssä pakotti arvioimaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Voisiko Suomi liittyä EYn jäseneksi ja ylläpitää silloisia suhteita Neuvostoliiton kanssa. On suuren luokan historiallinen yhteensattuma, että Ruotsin jäsenhakemus viritti tämän kysymyksen juuri kun Neuvostoliiton perustus alkoi järkkyä, kesän ja syksyn aikana 1991.

***

Aivan kuin Suomen idänsuhteiden perustan muutos ja suuntautuminen EYn jäsenyyteen eivät olisi olleet kyllin suuria mullistuksia, Viron ja muiden Baltian maiden itsenäistyminen käynnisti Suomen lähimmän toimintaympäristön muutoksen, jonka syvyyttä emme vielä täysin hahmota.

Virossa ja muissa Baltian maissa oli 80-luvun lopun aikana virinnyt halu irrottautua Neuvostoliitosta ja palauttaa vuonna 1940 menetetty itsenäisyys. Ennen muuta virisi usko siihen, että tavoite voidaan myös toteuttaa: nyt siihen oli avautumassa tilaisuus. Neuvostoliiton sisäinen kehitys 1980-luvun jälkipuoliskolla, ennen muuta Gorbatshovin käynnistämä avoimuuspolitiikka, loi pohjaa tälle uskolle.

Virolainen yhteiskunta alkoi järjestäytyä kansalliselta pohjalta. Perustettiin järjestöjä ja puolueita, jotka alkoivat avoimesti edistää kansallista itsenäistymistä. Kansanrintama perustettiin huhtikuussa 1988. Syyskuussa järjestettiin säännönmukaiset laulujuhlat, joissa kansallinen itsenäisyystahto sai voimakkaan ilmaisun. Marraskuussa korkein neuvosto antoi itsenäisyysjulistuksen ja sen jälkeen suvereniteettijulistuksen. Ne olivat yrityksiä löysätä neuvostovallan otetta ja lisätä itsemääräämistä.

Tärkeä askel kohti kansallista itsenäisyyttä oli Viron kongressin perustaminen pohjustamaan Viron valtiollista jatkuvuutta. Sen vaaleissa helmikuussa 1990 oli äänioikeus Viron alkuperäisen tasavallan kansalaisilla ja heidän jälkeläisillään. Kongressi kokoontui maaliskuussa ja nimitti toimeenpanevan komitean. Heti sen jälkeen järjestettiin korkeimman neuvoston vaalit monipuoluepohjalla.

Tämä kehitys oli osin rinnakkainen useissa Neuvostoliion muissa osissa tapahtuvalle liikehdinnälle, joka pyrki toteuttamaan itsemääräämisoikeuden periaatteita neuvostojärjestelmässä. Tämä tapahtui myös Venäjän SFNTssä, jossa NKPn ja Kremlin hylkäämä Borin Jeltsin alkoi rakentaa voima-asemia. Hänet valittiin vanhan järjestelmän mukaisen korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi toukokuussa 1990 ja vuoden päästä uuden perustuslain nojalla suorassa kansanvaalissa presidentiksi.

Länsivaltain suhtautuminen itsenäisyyspyrkimyksiin Neuvostoliiton sisällä oli varauksellista. Vaikka Baltian tasavaltojen vapaudenkaipuu herätti epäilyksetöntä myötätuntoa, pelättiin Neuvostoliiton hajoamisesta mahdollisesti syntyvää kaaosta.

Tammikuun alussa 1991 Moskova yritti pysäyttää itsenäisyyspyrkimykset Baltiassa ja järjesti Riiassa, Tallinnassa ja Vilnassa sotilaallisia voimatoimia, jotka johtivat lukuisiin kuolonuhreihin. Mutta niiden seuraukset olivat Moskovan tarkoitusten vastaisia: itsenäisyysliikkeiden päättäväisyys vain kasvoi.

***

Presidentti Koivisto vieraili Neuvostoliitossa kesäkuun lopussa 1991. Isäntänä oli presidentti Gorbatshov. Valtiolliset suhteet todettiin erinomaisiksi, pääkysymyksinä olivat kaupalliset suhteet.

Uutta vierailussa oli erillinen tapaaminen Venäjän vasta valitun presidentin Boris Jeltsinin kanssa. Tilaisuus oli vieraille hämmentävä. Jeltsin esitti suorien sopimuspohjaisten suhteiden luomista Suomen ja Venäjän kesken. Perusteluna oli, että Venäjä on se osa Neuvostoliittoa, jonka kanssa Suomi pääasiallisesti oli tekemisissä. Ajatus suorista valtiollisista suhteista Venäjän kanssa oli Suomen puolelle yllättävä, mutta sitä oli vaikea torjua. Jeltsin oli tuolloin innostava ja mukaansa tempaava. Hänen ehdotustensa tehoa lisäsi taustalla kuuluva liittovaltion liitosten natina.

Tapaamisen johdosta ryhdyttiin Helsingissä valmistautumaan sopimusneuvotteluihin, joiden odotettiin käynnistyvän syyskuussa. Lähtökohtana oli ajatus rinnakkaisista mutta määrätyllä tavalla hierarkisista suhteista Venäjään ja Neuvostoliittoon. Oletuksena oli Neuvostoliiton säilyminen ja jatko, vaikka tämän oletuksen perusteet haurastuivat kaiken aikaa. Liittovaltion muotoutumisesta, uudesta liittosopimuksesta käytiin Neuvostoliitossa kiivasta keskustelua ja toimivaltasuhteet olivat alkaneet hämärtyä. Jeltsin oli luonut kansainvälistä valtiollista profiilia vierailuillaan Keski-Euroopan maissa, joiden kanssa hän oli tehnyt julistusmuotoisia sitoumuksia. Elokuun lopussa tapahtumat alkoivat kuitenkin nopeasti vyöryä.

***

Varapresidentti Gennadi Janajevin nimellisesti johtama vallankaappausyritys (putsch) maanantaina 19.8.1991 Moskovassa merkitsi - paljon muun ohella - käännekohtaa Suomen ja sen itäisen naapurin suhdekehityksessä. Tilanne ei ollut Suomen poliittiselle johdolle helppo. Tukeako vallapitäjää kuten historian opetus neuvoi vai nojautuako ETYKin uusiin periaatteisiin ja tuomita vallankaappaus? Suomi valitsi - tosin varovasti - jälkimmäisen ja antoi saman päivän illan suussa Janajevin juntasta tiettyä etäisyyttä ottavan lausunnon:

"Suomen hallitus pahoittelee, että Neuvostoliiton demokraattinen kehitys on keskeytynyt poikkeustilan julistamisen johdosta. Hallitus seuraa tarkasti Neuvostoliitossa syntynyttä tilannetta. Hallitus toivoo, että naapurimaassamme palataan normaaleihin oloihin mahdollisimman pikaisesti."

Tällä lausunnollaan Suomi liittyi länsimaiden rintamaan. Tosin suhtautumisesta vallankaappaukseen syntyi kiistaa seuraavana päivänä pohjoismaisessa ulkoministerikokouksessa Tanskassa, jossa muut pohjoismaat olisivat halunneet tuomita kaappauksen jyrkemmin kuin Suomi. Silti Suomen suhtautuminen ei ylimalkaan merkittävästi poikennut länsimaiden linjasta, joka vielä tässä vaiheessa oli verraten epäyhtenäinen.

Normaalit olot eivät koskaan palanneet, vaikka Janajevin juntta sortui ja Gorbatshov palasi presidentin virkaan. Hänen asemansa oli heikentynyt ratkaisevasti. Epäonnistunut vallankaappaus johti toiseen, joka onnistui. Venäjän presidentti Jeltsin alkoi ohjailla Neuvostoliiton kohtaloa. Suomen poliittinen johto joutui uudelleen arvioimaan naapuria, joka oli lähtenyt ajelehtimaan. Moskova ei ollut enää yksiselitteinen.

***

Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Baltian maiden itsenäistymisellä. Viro julistautui itsenäiseksi putschin jälkeisenä päivänä tiistaina ja ryhtyi hankkimaan asemalleen kansainvälistä tunnustusta. Venäjä oli tunnustanut Liettuan itsenäisyyden jo heinäkuussa 1991. Viron ja Latvian se tunnusti ensimmäisten joukossa 23.8.1991. Jeltsinin rooli oli tässä prosessissa ratkaiseva.

Suomelle ei tämäkään tilanne ollut helppo. Suomen politiikkaa Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan oli hallinnut kolme periaatetta: ylläpidä hyviä suhteita Moskovaan, tue balttien itsenäisyyspyrkimyksiä ja vältä näiden kahden periaatteen joutumista ristiriitaan keskenään. Muiden perässä ei välttämättä voinut juosta. Suomen johto oli täysin tietoinen siitä, että mikään muu maa ei ollut Suomen tavoin altis seuraamuksille suhteissa Moskovaan.

Muut pohjoismaat olivat valmiit toimimaan välittömien tosiasioiden pohjalla: jos Venäjä - Neuvostoliiton keskeinen osa - tunnustaa Baltian maiden itsenäisyyden ja eron Neuvostoliitosta, asia oli selvä. Suomessa oli taipumusta huomioida asian muodollinen puoli, silloin kun oli kysymys Moskovasta. Jeltsinin ja Gorbatshovin valtataistelu ei ollut ratkennut. Gorbatshovin ja Neuvostoliiton reaktiosta ei vielä ollut tietoa.

Kun Islanti, Norja, Ruotsi ja Tanska ilmoittivat tunnustamisaikomuksestaan, Suomen hallitus joutui toimimaan nopeasti. Tilanne muuttui tunti tunnilta ja kehityksestä oli erilaisia arvioita. Sunnuntai-iltana 25.8.1991 hallituksen ulkoasiainvaliokunta presidentin johdolla - keskustelun jälkeen - päätti tunnustamisesta ja näin Suomi liittyi pohjoismaiseen rintamaan. Pohjoismaiden ja Saksan pääkaupungeissa kiertänyt kolmen Baltian maan ulkoministeriryhmä saatiin kierroksen lopuksi seuraavana torstaina vierailulle Helsinkiin allekirjoittamaan sopimukset diplomaattisuhteiden uudelleen solmimisesta.

***

Julkinen keskustelu yya-sopimuksen ajanmukaisuudesta muuttuvassa Euroopassa oli ollut käynnissä suhteellisen vahvana jo vuosikymmenen vaihteesta. Kysymys asetettiin usein, kuinka sopimus rajoittaa Suomen toimintaa ja mahdollisuuksia käyttää hyväksi uudessa Euroopassa avautuvia mahdollisuuksia. Tässä suhteessa Länsi-Euroopan taloudellinen integraatio oli keskeinen näkökohta. EY:n ja EFTA-maiden yhteisen talousalueen luomista koskevat ETA-neuvottelut käynnistyivät kesäkuussa 1990. Itävalta ja Ruotsi olivat jo ratkaisunsa tehneet. Jos Suomi haluaisi liittyä EY:n täydeksi jäseneksi muiden pohjoismaiden kanssa, olisiko yya-sopimus siinä esteenä? Keskusteluilmapiiriin kuului myös vahvasti ilmaistu tarve suojella hyviä suhteita Moskovaan, kuka tahansa siellä valtaa piti ja kuinka tahansa vaikeita aikoja naapurissa koettiin.

Keskustelua voidaan kuvata vaimeaksi ja varovaisuuden leimaamaksi. Uudelleen arviointia perusteltiin lähinnä kahdella näkökohdalla. Ensiksi, Neuvostoliitto on joka tapauksessa heikentynyt samalla, kun uuden Venäjän johtoasema vahvistuu. Toiseksi oli otettava huomioon Suomessa lisääntyvä kiinnostus hakeutua jäseneksi EY:ssä.

Suhteille ja yhteistyölle naapurin kanssa oli luotava uusi pohja. Kuinka siinä olisi meneteltävä? Kumppanuutta tarjoava Venäjä herätti kiinnostusta. Oliko naapuri jatkuvuutta edustava Neuvostoliitto vai uusi Venäjä? Suomi ei voinut istua käsiensä päällä ja vain toivoa, että asiat sujuvat sen etujen mukaisesti. Sekava tilanne Moskovassa tarjosi tilaisuuden, mutta historiallinen kokemus teki varovaiseksi. Edellisen syksyn Pariisin rauhansopimusta koskenut operaatio oli osoittanut, mitä omatoimisuudella voi saada aikaan, mutta samalla oli koettu sen rajoitukset.

***

Tässä ilmapiirissa pääministeri Esko Ahon 3.9.1991 Paasikivi-Seurassa pitämä puhe oli suuntaa antava. Suomi on hänen mukaansa valmis arvioimaan uudelleen sopimusjärjestelyjä itänaapurin kanssa vakauden ja monipuolisen yhteistyön takaamiseksi. Puheessa tuotiin niinikään esiin, että Suomi on käynnissä olevien ETA-neuvottelujen rinnalla ryhtynyt arvioimaan EY-jäsenyyden etuja ja haittoja.

Koivisto oli syyskuun alussa ottanut omia kanaviaan pitkin yya-sopimuksen korvaamisen esille Gorbatshovin kanssa, mutta yhteydenotto pysyi salaisena. Virallisen ja julkisen aloitteen yya-sopimuksen korvaamisesta esitti Neuvostoliitto ulkoministeri Boris Pankinin suulla Tukholmassa, matkalla YKn yleiskokoukseen New Yorkissa. New Yorkissa ulkoministeri Paavo Väyrynen ja Pankin tapasivat 22.9.1991 ja sopivat, että neuvottelut uudesta sopimuksesta käynnistetään lokakuussa. Väyrysen tiedotusvälineille antaman selostuksen mukaan tarkoitus oli neuvotella sellainen sopimus, joka korvaa yya-sopimuksen. Kysymys oli uudentyyppisestä sopimuksesta, joka olisi verrattavissa sopimuksiin, jotka Neuvostoliitto oli tehnyt Saksan ja Ranskan kanssa.

Neuvottelut uudesta sopimuksesta käytiin Neuvostoliiton MIDin kanssa loka-marraskuun aikana. Rinnan niiden kanssa neuvoteltiin myös Venäjän MIDin kanssa, mutta niissä lähinnä odotettiin ensinmainitun neuvotteluprosessin tuloksia. Sopimusteksti valmistui parafointia varten, joka tapahtui 9.12.1991 Moskovassa juhlallisin mutta hillityin muodoin. Suomen ja Neuvostoliiton uusi sopimus oli määrä allekirjoittaa 18.12.1991 Moskovassa ulkoministeritasolla.

Suomen hallituksen halu saada uuden, yya-sopimuksen korvaavan sopimuksen alle Neuvostoliiton allekirjoitus perustui epävarmuuteen siitä, mitä Neuvostoliiton jälkeen tulee. Kuka vastaisi sen tekemistä sopimuksista? Yya-sopimus haluttiin pois päiviltä oikeudelliselta kannalta niin kiistattomasti kuin suinkin.

Neuvostoliiton valtiorakennelma oli tässä vaiheessa jo murenemassa. Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina olivat perustaneet Itsenäísten valtioiden yhteisön (IVY) Minskissa 8.12.1991. Neuvostoliiton ulkoministeriksi oli sillä välin palannut Eduard Shevardnadze. Venäjä asettui edellisenä päivänä vastustamaan allekirjoitusta ja Väyrynen perui Moskovan matkansa.

Uusi sopimus viimeisteltiin Venäjän kanssa ja sopeutettiin uuteen tilanteeseen neuvotteluissa tammikuun alussa 1992 Moskovassa. Se allekirjoitettiin 20.1.1992 Helsingissä. Suomen puolelta allekirjoittajana oli pääministeri Aho ja Venäjän puolelta valtiosihteeri Gennadi Burbulis. Samana päivänä suoritetulla ulkoministerien kirjeenvaihdolla Suomi ja Venäjä totesivat yya-sopimuksen lakanneen olemasta voimassa, odottamatta uuden sopimuksen voimaantuloa.

Eduskunta hyväksyi uuden sopimuksen toukokuussa 1992 ja se astui voimaan kun ratifointipöytäkirjoja vaihdettiin heinäkuussa Jeltsinin Suomen vierailun yhteydessä.

***

Uudelleen itsenäistyneet Viro, Latvia ja Liettua olivat vakavien haasteiden edessä. Talouden perusteet olivat heikossa jamassa. Neuvostoliiton asevoimien huomattavia osastoja majaili eri puolilla uusia itsenäisiä valtioita. Yhteydet ulkomaailmaan olivat kehittymättömiä. Selviytyminen ensimmäisestä talvesta otti lujille. Kymmenen vuoden takaista tilannetta on vaikeata kuvitella tämän päivän näkökulmasta.

Syksyn kiireisten kuukausien aikana Suomi avasi suurlähetystöt Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Ulkoministeri Väyrynen vieraili nopeasti kaikissa pääkaupungeissa ja valmisteli presidentti Koiviston vierailuja, jotka toteutettiin vielä loka-marraskuun aikana. Samalla käynnistyi uuden tilanteen arviointi, ennen muuta itsenäisten Baltian maiden tukeminen vaikeissa alkuaskeleissa.

Baltian maiden oma päättäväinen ponnistelu yhdessä ulkomaailman osanoton kanssa alkoi nopeassa tahdissa luoda uusia rakenteita, jotka yhdistivät Baltian länteen. Jatkamatta katsausta tästä eteenpäin voidaan sanoa, että tämän rakennustyön johtava motiivi on ollut ja edelleen on Viron ja muiden Baltian maiden kansainvälisen aseman vahvistaminen, epävarmuuden vähentäminen.

***

Tapahtumien nopeata tempoa noiden syksyn ja talven kuukausien aikana kuvaa, että Suomen hallitus käynnisti selvitystyön Euroopan yhteisöjen jäsenyydestä 14.10.1991. Se saatiin valmiiksi vuoden vaihteessa ja hallitus antoi asiasta selonteon eduskunnalle 9.1.1992. Hallitus pyysi eduskunnan hyväksymistä jäsenyyden hakemiselle 28.2.1992 annetulla tiedonannolla, jonka eduskunta hyväksyi niin, että jäsenyyshakemus jätettiin samana päivänä 18.3.1992 Brysselissä. Kansanäänestyksen jälkeen jäsenyys alkoi vuoden 1995 alusta.

Päivitetty 9.1.2014

Takaisin ylös