Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot

Lähetystöistä suurlähetystöjä

Taustaa

Ulkoasiainhallinnon varhaisvuosina Suomi oli mukautunut 1800-luvun alkupuolelta periytyvään tapaan, jonka mukaan ambassadööri-nimitys kuului vain suurvaltojen keskenään vaihtamille diplomaattisille edustajille. Käytännössä sääntö oli menettämässä merkitystään jo ennen toista maailmansotaa, mutta esimerkiksi Pohjoismaat pitivät siitä omalta osaltaan kiinni aina 1940-luvun lopulle. Muiden Pohjoismaiden muutettua omaa käytäntöään - ja vaihdettua suurlähettiläitä toisen maailmansodan voittajavaltojen kanssa - alettiin seuraavan kymmenluvun alussa Suomessakin keskustella uuteen järjestelmään siirtymisestä. Kysymys oli pitkälti "nimityksellisestä" seikasta, eli jos esimerkiksi edustuston yhteydessä puhuttiin aiemmin "lähetystöstä", niin muutoksen jälkeen käytettäisiin termiä "suurlähetystö". 

Suomen kanta muuttuu

Suomen kannanmuutoksen lähtökohtana oli ulkoministeri Urho Kekkosen heinäkuussa 1954 Moskovassa käymien kauppaneuvottelujen yhteydessä tehty sopimus, jonka mukaan molemmat valtiot korottivat toistensa luokse akkreditoimansa edustajan suurlähettilääksi. Myös Suomen edustustoista oli kantautunut tietoja, joiden mukaan suurin osa kaikista muista valtioista oli siirtynyt uuteen järjestelmään. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan myönteisestä kannasta huolimatta presidentti J. K. Paasikivi harasi kuitenkin asiassa vastaan. Paasikivi kirjoittaa päiväkirjassaan "ambassadööri-asiasta" 12.7.1954: "En pidä tästä asiasta. Se on lapsellinen ellei naurettava. Eikö voisi sanoa Moskovassa, että presidentti on sitä mieltä, että ambassadöörin nimitys kuuluu vain suurvaltojen edustajille". 

Ambassadi vai suurlähetystö

Varauksistaan huolimatta, jo neljä päivää ennen Moskovan neuvotteluja koskevan tiedonannon julkaisemista, tasavallan presidentti teki kuitenkin päätöksen, jonka mukaan Suomen hallitus suostui periaatteessa, erikseen ja vastavuoroisuuden pohjalla tehtävästä sopimuksesta, vaihtamaan diplomaattisia edustajia myös suurlähettilästasolla. Ulkoasiainministeriössä vallitsi vielä tällöin epätietoisuutta siitä, olisiko lähetystöt korotettava "ambassadeiksi" vai olisiko niistä käytettävä Rafael Erichin keksimäksi väitettyä nimitystä "suurlähetystö". Termit "suurlähetystö" ja "suurlähettiläs" herättivät ihmetystä ainakin Suomen Delhin-lähettiläässä Hugo Valvanteessa, sillä hänelle niistä tuli lähinnä mieleen asemamaansa historiaan liittyvä nimitys "suurmoguli". 

Kun ulkoasiainministeriö pyysi asiasta lausuntoa Suomen Akatemian kielitoimistolta, tämä vastasi, että kielilautakunta piti nimityksiä "ambassadi" ja "ambassadööri" ääniasultaan Suomen kieleen huonosti soveltuvina ja kannatti niiden asemasta sanoja "suurlähetystö" ja "suurlähettiläs". Samassa yhteydessä kielilautakunta vahvisti suurlähettilään täydellisen ranskankielisen arvonimen "ambassadeur extraordinaire et plénipotentiaire" suomenkieliseksi muodoksi "täysivaltainen erikoissuurlähettiläs". 

Suurlähettiläitä vaihdetaan eri maiden kanssa

Moskovassa tehty sopimus Suomen ja Neuvostoliiton edustustojen korottamisesta suurlähetystöiksi perustui etukäteen tehtyihin tunnusteluihin. Ulkoasiainministeriöllä oli ollut siten tilaisuus valmistella toimenpidettä laajemmalla pohjalla, yhteisymmärryksessä muiden Suomen kannalta keskeisten hallitusten kanssa. Siinä mielessä ryhdyttiin toimenpiteisiin lain muuttamiseksi niin, että Suomikin voisi tästedes nimittää vieraisiin valtoihin vastaavan arvoisia edustajia. Tämän sisältöinen Helsinkiin akkreditoiduille ulkovaltojen lähetystöille osoitettu kiertonootti oli päivätty 17.7., eli samalle päivälle kuin Moskovan neuvotteluista annettu kommunikea. Ruotsin omaksuman mallin mukaisesti ilmoitettiin toimenpiteestä luottamuksellisesti etukäteen niille valtioille, joiden kanssa Suomi toivoi voivansa vaihtaa suurlähettiläitä. Neuvostoliiton ohella Suomi oli tässä vaiheessa valmis vaihtamaan suurlähettiläitä Skandinavian maiden sekä YK:n turvallisuusneuvoston pysyväisjäseninä olevien länsivaltojen kanssa. Kolme johtavaa länsivaltaa antoivatkin 10.9.1954 yhteisen kommunikean, jossa ne ilmoittivat nimittävänsä Helsingissä olevat edustajansa suurlähettiläiksi. 

Vuoden 1954 aikana valtakirjansa ehtivät käydä esittämässä myös Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Kiinan edustajat. Kiinan osalta ehtona oli ollut, että Kiinan Helsingin-suurlähettiläs asettuisi pysyvästi asumaan Helsinkiin. Suurlähettiläiden vaihdosta sovittiin myös Puolan ja Italian kanssa. Tilanne kehittyi tästä eteenpäin siten, että suurlähettiläiden vaihdosta sovittiin yhä uusien maiden kanssa. Suomen suurlähettiläs-kysymyksen tiimoilta esitetyistä kommenteista on myös pääteltävissä, että asia saavutti erityistä huomiota pakinoitsijoiden ja pilapiirtäjien keskuudessa. "Uudistuksellahan" ei ollut sinällään mitään konkreettisia vaikutuksia Suomen ulkoasiainhallinnon käytännön järjestelyihin. 

Lähteet:

Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge (toim.). Paasikiven päiväkirjat: II osa (25.4.1949-10.4.1956). WSOY, 1986.

Jukka Nevakivi. Ulkoasiainhallinnnon historia 1: 1918-1956. Ulkoasiainministeriö, 1988
 

Päivitetty 8.6.2010

Takaisin ylös