Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot

Naiset ja diplomaatinura

Vuoteen 1950 saakka Suomea palvelivat diplomaattisissa tehtävissä vain miehet. Miehinen traditio ei perustunut asetuksiin ulkoasiainhallinnon palvelukseen pyrkiviltä vaadittavasta kelpoisuudesta, vaan valinnasta vastaavan arvostelulautakunnan tekemiin ratkaisuihin. 

Vain 14 pyrkijää

On vaikea arvioida, kuinka tietoisesta linjauksesta oli kysymys, sillä periaatteellisella tasolla asiasta ei ollut tehty päätöstä. Edellytykset omaavista naisista ei ainakaan tilastollisesti pitänyt olla pulaa, sillä korkeakouluissa opiskelevien naisten määrä oli Suomessa maailman korkein, 1920-luvun alussa noin 33 % ja 1930-luvun alussa jo yli 40 %. UIkoasiainhallinnon palvelukseen pyrkineiden naisten määrä oli kuitenkin vähäinen. Karrieeriin haki vuosina 1927-44 vain 14 naista, joista arvostelulautakunta ei hyväksynyt ketään.

Aina ajankohtainen puoliso- ja perheasia

Yhtenä syynä vähäiseen naishakijamäärään oli eittämättä yleinen käsitys diplomaatinuran luonteesta, jota myös kansainvälinen käytäntö tuki. Diplomaatin ura oli monessa suhteessa samankaltainen kuin upseerinura. Ulkoasiainhallinnon virat muodostivat selvän hierarkian, jossa karrieeriin otetut virkamiehet etenivät ylempiin virka-asemiin ansienniteetin ja virassa osoitetun kyvykkyyden määräämässä järjestyksessä.

Yhteistä sotilasuralle oli myös valtionhallinnossa muuten poikkeuksellinen siirtymisvelvollisuus. Kun miespuolisten diplomaattien puolisot eivät yleensä vielä 1950-luvullakaan olleet työelämässä, ei perheen siirtyminen uIkomaanedustukseen tuottanut sellaisia ongelmia kuin olisi syntynyt, jos naispuolisen diplomaatin oletettavavasti virkauraansa luova puoliso olisi joutunut siirtymään uuteen asemamaahan vaimonsa virkanimityksen vuoksi.

Legendaarinen Liisi Karttunen

Ehkä tunnetuin ulkoasiainhallinnon palveluksessa sotien välisenä aikana toiminut nainen oli filosofian lisensiaatti (väit.) Liisi Karttunen. Hän oli kansainvälisestikin arvostettu historioitsija, joka vuosina 1907-18 oli toiminut Roomassa tohtori Henry Biaudet´n tutkijaryhmässä (Expedition historique finlandaise à Rome).

Karttunen tuli Rooman edustuston palvelukseen 1919 kanslia-apulaisen vakanssille. Tässä virassa hän toimi vuoteen 1944 saakka, samoin Suomeen palattuaan ulkoasiainministeriössä vuosina 1944 - 48. Diplomaatin uralle Karttunen ei koskaan edes pyrkinyt. Hänen toimenkuvansa Roomassa ei silti ollut ensisijaisesti kanslia-apulaisen, vaan lähinnä kulttuuri- tai sanomalehtiavustajan, kuten eläkeanomuksen perusteluissa sittemmin todettiinkin. Vuosina 1935-37 Karttunen toimi yhteensä 4,5 kuukauden ajan Suomen va. asiainhoitajana Roomassa.

Pyrkineitä ja hyväksyttyjä

Ministeriön passitoimistossa 1923 - 26 palvellut filosofian maisteri Anne-Marie Beaurain todettiin 31.10.1931 muuten päteväksi, mutta hän ei toimittanut lautakunnan edellyttämää todistusta toisen kotimaisen kielen hallinnasta.

Toinen karrieeriin pyrkinyt ulkoasiainhallinnon virkailija oli Elisabeth Lisitzin, joka otettiin ministeriöön harjoittelijaksi 1.6.1929. Lisitzin haki karrieeriin marraskuussa, mutta arvostelulautakunta ei katsonut hänen kauppakorkeakoulussa suorittamansa tutkinnon antavan asetuksessa edellytettyä tiedollista pätevyyttä virkaan. Lisitzin määrättiin kuitenkin poliittisen osaston vt. avustajaksi ajalle 1.1.1930 - 1.6.1931. Kun hän keväällä 1931 anoi jatkoa määräykselle, ei sitä myönnetty.

Tämän jälkeen Lisitzin, joka samana vuonna suoritti ylemmän oikeustutkinnon siirtyi pois ulkoasiainhallinnon palveluksesta. Hän toimi myöhemmin useiden eri maiden Helsingin edustustojen lainopillisena neuvonantajana.

Ensimmäisenä naisena karrieeriin hyväksyttiin 1.9.1950 varatuomari Terttu Apala (myöh. Apala-Arlander) ja toisena 9.1.1951 lainopinkandidaatti Ilma-Riitta Niiranen (myöh. Hærum). Kummankin ura ulkoasiainhallinnossa päättyi vajaan neljän vuoden kuluttua vt. avustajana. Apala siirtyi kesällä 1954 oikeuslaitoksen palvelukseen, Niiranen puolestaan avioitui samana vuonna norjalaisen diplomaatin, sittemmin suurlähettilään, Gunnar Hærumin, kanssa ja luopui omasta urastaan.

Ensimmäiset naispuoliset suurlähettiläät

Vaikka ensimmäiset naiset pääsivät omaan diplomaatinkarrieeriin vasta 1950-luvun alussa, tapahtui ensimmäinen suurlähettiläsnimitys jo saman vuosikymmenen lopulla. Osloon vuonna 1958 nimitetty ministeri ja kansanedustaja Tyyne Leivo-Larsson ei kuitenkaan ollut ulkoasiainhallinnon karrieerissä oleva virkailija, vaan nimitys tapahtui poliittisin perustein virkauran ulkopuolelta. Ensimmäiset diplomaatinuralla suurlähettilääksi edenneet naiset olivat New Delhiin 1.10.1974 nimitetty Riitta Örö ja Beogradiin 1.12.1975 nimitetty Eeva-Kristiina Forsman.

Lähde: Ulkoasiainhallinnon matrikkeli

Päivitetty 8.6.2010

Takaisin ylös