Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot

Suomen ulkomaanedustus 1918-1939: lähettiläät Euroopassa, konsulit maailmalla

Sota ja saksalaissuuntaus

Itsenäiseksi julistautuneen Suomen tunnustaminen eteni I maailmansodan vielä riehuessa: Venäjä tunnusti sen 31.12.1917, Ruotsi, Saksa ja Ranska tammikuun 4. päivänä 1918 ja Kreikka päivää myöhemmin. Tanskan ja Norjan tunnustukset saatiin vajaan viikon kuluttua ja pian sen jälkeen tunnustajavaltioihin liittyivät Espanja ja Itävalta.

Tunnustusta seurasi diplomaattisten suhteiden solmiminen, minkä jälkeen oli päätettävä Suomen edustautumisen tasosta kussakin maassa. Eurooppaa ravistava maailmansota ja Suomessa käynnissä oleva sisällissota rajoittivat huomattavasti järjestelymahdollisuuksia keväällä 1918, samoin käytettävissä olevien rahavarojen niukkuus.Toiminta voitiin aloittaa vain kaikkein keskeisimmissä kohteissa: Tukholmassa, Berliinissä, Pariisissa, Kööpenhaminassa, Kristianiassa (Oslossa) ja Lontoossa.

Suomen voimakas sitoutuminen Saksaan ja saksalaismielisten "jääkäridiplomaattien" ulkoasiainhallinnossa saama vahva asema heikensivät suhteita ympärysvaltoihin. Iso-Britannia ei ollut vielä tunnustanut Suomea, vaan va. valtuutettu Rudolf Holsti ja konsuli Eugen Wolff toimivat siellä väliaikaisin diplomaattioikeuksin. Poliittisten erimielisyyksien takia suhteet olivat jatkuvasti hyvin jännittyneet.

Merkittävimmät edustustot olivat vuonna 1918 Tukholman ja Berliinin lähetystöt, joskin Tukholman lähettilään Alexis Gripenbergin asema vaikeutui sen jälkeen, kun ympärysvaltojen voitto oli selvästi nähtävissä.

Perusta vahvistuu

Pariisin rauhansopimus, Suomen julistautuminen tasavallaksi kesällä 1919, vähittäinen irtautuminen yksipuolisesta suuntautumisesta Saksaan ja sitä seuranneet henkilövaihdokset ulkoasiainhallinnossa paransivat Suomen diplomaattista asemaa. Iso-Britannia oli tunnustanut Suomen 6.5.1919, Yhdysvallat 7.5.1919, Italia 27.6.1919 ja vuoden kuluessa näitä olivat seuranneet useimmat muista merkittävistä suvereeneista valtioista.

Lokakuussa 1918 annettua lakia lähetystöjen ja konsulaattien tehtävistä täydennettiin 29.7.1919 ulkomaanedustustoille annetulla johtosäännöllä, joka selkeytti niiden aluksi varsin improvisoituja toimintaperiaatteita. 

Eduskunta ja lehdistö vaativat perusteluja

Ulkomaanedustuksen organisaation ja sen toimintojen järjestäminen ja vakiinnuttaminen ei tähdännyt edustustojen määrän nopeaan lisäämiseen. Vaikka edustustojen ja niiden palveluksessa olevan henkilökunnan lukumäärä kasvoikin tasaisesti vuosina 1919 - 23, tehtiin lisäykset varovaisesti ja jokaista toimenpidettä huolellisesti harkiten. Edustustoverkoston laajentamispyrkimykset synnyttivät lähes säännöllisesti kriittistä keskustelua niin eduskunnassa kuin kärkkäästi valtion budjettimenojen kasvua valvoneessa lehdistössäkin.

Mainittujen lähetystöjen lisäksi Suomella oli pääkonsulinvirastot New Yorkissa, Pietarissa ja Lontoossa sekä lähetetyt konsulit Sydneyssä, Shanghaissa, Montrealissa ja Pariisissa, siis paikoissa, jotka olivat kansainvälisen talouselämän, kulttuurin tai merenkulun solmukohtia ja joissa jatkuvasti oli konsulipalveluksia kaipaavia Suomen kansalaisia. Ruotsi toimi Buenos Airesin lähetystönsä kautta Suomen suojeluvaltiona Argentiinassa, Chilessä ja Uruguayssa.

Suomen edustus etenkin Euroopan ulkopuolella oli perin niukka, mutta myös osa Euroopan lähetystöistä oli hyvin pieniä. Haagissa, Madridissa ja Bukarestissa oli vain yksi diplomaattiedustaja. Vuonna 1923 samaan luokkaan pudotettiin myös Rooma, kun siellä ollut avustajanvakanssi lakkautettiin. Jo edellisenä vuonna oli kokonaan luovuttu Bukarestissa olevasta edustustosta ja sen sivuakkreditoinneista.

Konsuleita Rangoonista Pernambucoon

Jos varsinaisia diplomaattisia edustustoja perustettiinkin itsenäisyyden alkuvuosina vain säästeliäästi, luotiin konsuliverkosto sitäkin nopeammin ja suuripiirteisemmin. Esimerkiksi Espanjassa, missä Suomea edusti Madridissa vuoteen 1940 saakka vain väliaikainen asiainhoitaja tai asiainhoitaja, oli jo vuonna 1923 useita Suomea edustavia kunniakonsuleita: Barcelonassa, Cadizissa ja Valenciassa oli konsulit ja lisäksi varakonsulit Alicantessa, Bilbaossa, Cartagenassa, Coruñassa, Malagassa, Pasajesissa, Santan derissa, Tarragonassa, Torraviejassa ja Vigossa.

Isossa-Britanniassa Suomen etuja valvoi vuonna 1923 neljän lähetetyn diplomaattiedustajan lisäksi 44 paikalta nimitettyä kunniakonsulia ja -varakonsulia. Tanskassa vastaavien konsuliedustajien määrä oli 19, Ranskassa 12 ja Ruotsin unionista 1905 irrottautuneessa Norjassa 23.

Jos lähetystöverkosto oli jäänyt Eurooppa-keskeiseksi, kattoi konsuliedustus koko maailman Amerikan Yhdysvaltojen merkittävimmistä kaupungeista Brasilian Pernambucoon, Gambian Brathurstista Ceylonille ja Intian Rangoonista Barbadokselle. Kaikkiaan Suomi ehti viidessä vuodessa rekrytoida palvelukseensa jo parisataa edustajaa.

Mittavan konsuliverkoston luominen johtui sekä käytännön tarpeista että halusta edustautua maailmalla mahdollisimman laajasti, olihan se omiaan korostamaan vasta itsenäisyytensä saavuttaneen valtion kansainvälistä asemaa. Konsuliedustuksen kehittämistä korostettiin monissa lausunnoissa, joissa kannettiin huolta ennen muuta Suomen kaupallisista eduista ja merimiesten asemasta maailmalla. Arvattavasti monien nopeasti rekrytoitujen kunniakonsulien yhteydet edustamaansa tasavaltaan jäivät sangen vähäisiksi. Taloudellisesti konsuleista ei toisaalta koitunut rasitteitakaan, sillä kunniavirat olivat palkattomia eikä asioiden hoito muutenkaan aiheuttanut suuria hallinnollisia kustannuksia.

Venäjän perintö

Yhteydet sodan ja vallankumouksen johdosta hajoamistilaan joutuneeseen Venäjään olivat luonnollisesti tärkeät Suomen itsenäistyttyäkin. Oli myös syytä olettaa, että Venäjä oli tilapäisestä heikkoudestaan huolimatta suurvalta, jonka alueella yhä asui runsaasti suomalaisia ja jonka merkitys Suomen taloudelle oli keskeinen. Oli myös syytä olettaa, että Venäjän poliittiset muutokset heijastuisivat sen suhtautumiseen Suomeen.

Yhteyksiä hoidettiin kevääseen 1918 saakka entisen valtiosihteerinviraston kautta. Sen päätettyä toimintansa 1.7.1918 siirtyi osa sen henkilökunnasta Saksan Pietarin-pääkonsulinvirastoon, kun Saksa oli ottanut vastaan Suomen suojeluvaltion tehtävät. Tarton rauhansopimuksen tultua ratifioiduksi astuivat 31.12.1920 voimaan diplomaattisuhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Rautatiehallituksen entinen päätirehtööri Anders Ahonen nimitettiin va. valtuutetuksi Moskovaan 21.1.1921, mutta säännölliselle tasolle diplomaattinen edustus saatiin järjestetyksi vasta vuoden 1922 lopulla, kun Antti Hackzell nimitettiin lähettilääksi.

Ukrainan, Valko-Venäjän ja Georgian episodit

Naapurinsa suuruudesta huolimatta Suomi ei jäänyt passiivisesti seuraamaan vallankumouksen kehitystä. Saksalaisten miehittämään, itsenäiseksi julistautuneeseen Ukrainaan päätettiin kesällä 1918 perustaa lähetystö, jonka johtoon Kiovaan nimitettiin asiainhoitajaksi 29.7.1918 dosentti Herman Gummerus.

Kesäkuussa 1918 oli myös Georgia pyytänyt Suomelta itsenäisyytensä tunnustamista. Vaikka kysymys Georgiasta jäi tuolloin avoimeksi, kun Saksakaan ei ollut sitä tunnustanut, toimi Suomen edustajana Tiflisissä (nyk. Tbilisissä) 1919 - 21 eversti Henrik Björkqvist. Georgia pyrki myös vuosina 1919 - 20 järjestämään edustuksensa Helsingissä. Valko-Venäjä tunnustettiin 15.12.1919, mutta edustusta siellä ei ehditty järjestää ennen maan joutumista punaisten käsiin. Sama kohtalo oli myös Ukrainalla ja Georgialla. Gummerus ja lähetystösihteeriksi nimitetty eversti Gottfrid Johansson joutuivat poistumaan Kiovasta tammikuussa 1919 ja jättämään lähetystön arkiston ja irtaimiston Georgian konsulin huostaan. Suomalaisten etuja Etelä-Venäjällä valvottiin tämän jälkeen Tanskan Novorossiskijn konsulin välityksellä. Neuvostojoukot valtasivat Georgian keväällä 1921. Eversti Björkqvist jäi siitä huolimatta Tiflisiin, tosin ilman virallista statusta.

Nopeasti improvisoituihin edustustoihin kuului myös interventiosotiin osallistuneen valkoisen kenraali Millerin valvomalla alueella joulukuusta 1918 syyskuuhun 1919 toiminut väliaikainen konsulaatti. Sen varsinaisena tehtävänä oli seurata suomalaisista punaisista muodostettua Muurmannin legioonaa ja valvoa sen miehistön kotiuttamista sekä toisaalta vastata kaupungissa olevien suomalaisten pakolaisten etujen valvonnasta. 

Puola ja Baltian maat

Suomi tunnusti Venäjästä 1915 irrotetun ja 18.11.1918 lopullisesti itsenäistyneen Puolan 8.3.1919. Eversti Boris Gyllenbögel nimitettiin Varsovaan väliaikaiseksi asiainhoitajaksi 14.11.1919. Huhtikuussa 1920 hänet ylennettiin lähettilääksi - vaikka Puola kävi juuri taistelua neuvostojoukkoja vastaan - ja valtuutettiin 15.6.1920 edustamaan Suomea myös Ukrainassa. Neuvostojoukkojen säilyttäessä otteensa Ukrainasta tämä sivuakkreditointi jäi kuitenkin muodolliseksi.

Suhteet uusiin Baltian maihin olivat erityisen läheiset. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat osallistuneet Viron vapaussotaan ja Erkki Reijonen lähetettiin Tallinnaan Suomen virallisena edustajana jo vuonna 1919, ennen Viron itsenäisyyden tunnustamista. Vuosina 1920 - 21 hän toimi va. asiainhoitajana ja 1921 lähtien lähettiläänä. Sivuakkreditoinnin kautta Reijonen toimi lähettiläänä myös Latviassa, joskin edustuksesta vastasi vuodesta 1921 lähtien käytännössä Riikaan sijoitettu lähetystösihteeri Reino Sylvander (v:sta 1929 Silvanto), joka toimi samalla Suomen va. asiainhoitajana Liettuassa.

Euroopan jälkeen Amerikoihin

Sotien välisenä aikana Suomen edustustoverkosto oli vielä hyvin Eurooppa-keskeinen. Näin siitä huolimatta, että vuosina 1923 - 1939 perustetut uudet edustustot laajensivat vähitellen yhteyksiä muualle maailmaan.

Madridissa 1923 - 29 lähettiläänä toiminut G. A. Gripenberg oli saanut vastuulleen yhteydet Etelä-Amerikkaan. Järjestely osoittautui pitkien matkojen vuoksi hankalaksi. Vuonna 1929 Argentiinaan päätettiin perustaa lähetystö, jonka järjestäminen annettiin ensimmäiseksi lähettilääksi nimitetyn Gripenbergin tehtäväksi. Keväällä 1929 Suomi solmi diplomaattisuhteet myös Brasilian kanssa ja Gripenberg sivuakkreditoitiin Rio de Janeiroon. Käytännössä suhteista vastasi Rioon sijoitettu virkamies, kunnes Brasiliaan vuonna 1937 perustettiin oma lähetystö.

Yhteyksiä oli laajennettu muuallekin Latinalaiseen Amerikkaan. Kuuba toimi Washingtonin lähetystön sivuakkreditointimaana vuodesta 1929 lähtien. Buenos Airesiin akkreditoitu lähettiläs puolestaan toimi sivuakkreditoinnin kautta vuodesta 1931 lähettiläänä Santiago de Chilessä ja vuodesta 1935 Montevideossa Uruguayssa.

Pohjois-Amerikkaan 1920- ja 1930-luvuilla suuntautuneen voimakkaan siirtolaisuuden vuoksi Washingtonin lähetystön ja New Yorkin pääkonsulinviraston tueksi perustettiin lähetetyn konsulin virastot 1925 Duluthiin ja 1926 Seattleen. Kanadaan suuntautuneen siirtolaisuuden tarpeisiin perustettiin 1923 lähetetyn konsulin johtama virasto Montrealiin. Konsuli Akseli Rauanheimo laajensi konsulinviraston toimintaa suomalaisten siirtolaisten keskuudessa harjoitettuun kulttuuri- ja opetustyöhön. Erittäin merkityksellistä oli myös se neuvontatoiminta ja sosiaalinen työ, jota konsulinvirasto harjoitti 1930-luvun vaikeina lamavuosina.

Jalansijoina Japani ja Kiina

Aasian ja Afrikan suuntaan edustautuminen oli vielä hyvin heikkoa. Tokion lähetystön alaisuuteen oli vuonna 1924 perustettu konsulaatti Kiinan merkittävimpään satamakaupunkiin Shanghaihin. Vuonna 1926 Shanghain konsulaatti korotettiin pääkonsulinvirastoksi. Vuosina 1930 - 32 pääkonsulin status nostettiin asiainhoitajaksi, mutta Kiinan epävakaisten olojen ja vähentyneiden tehtävien vuoksi diplomaattisen edustuksen tasoa laskettiin. Vuosina 1932 - 36 suhteita hoiti lähetetty varakonsuli, 1936 - 39 Tokion lähettiläs ja hänen alaisenaan Shanghaissa eri nimikkeillä toiminut virkamies. Vuodesta 1939 lähtien Suomella oli jälleen itsenäinen, Shanghaissa toiminut va. asiainhoitaja. Suomen edustautumista Aasiassa täydensi Moskovan lähettilään Teheraniin saama sivuakkreditointi.

Siirtomaavaltojen edelleen suurelta osin hallitsemassa Afrikassa Suomella ei sen sijaan ollut merkittäviä etuja suoraan valvottavanaan. Kapkaupunkiin oli vuonna 1929 kaavailtu lähetetyn konsulin johtamaa virastoa, mutta suunnitelmasta oli tuolloin luovuttu. Vuosina 1937 - 39 Etelä-Afrikassa toimi lähetetty varakonsuli ja vuodesta 1939 lähtien lähetetty pääkonsuli. Pohjois-Afrikassa ainoaksi edustustoksi jäi Aleksandriaan vuonna 1939 perustettu pääkonsulinvirasto. 

Järjestelyjä Euroopassa

Euroopassa lähetystöverkosto laajeni etenkin Keski-Euroopassa. Diplomaattisuhteiden solmiminen Suomen ja Sveitsin välillä tammikuussa 1926 ja lähetystön perustaminen Berniin oli kuitenkin lähinnä muodollisuus. Lähettilääksi nimitetyn Rafael Erichin ja häntä virassa seuranneen Rudolf Holstin pääasiallisena tehtävänä oli edustaa Suomea Kansainliitossa Genevessä. Sekä lähettilään että toisen diplomaattisen edustajan, lähetystösihteerin, toimipaikka sijaitsi Genevessä. Lähetystön tiloista ja toiminnasta Bernissä vastasi kanslia-apulainen.

Vuonna 1932 kustannuksia pyrittiin säästämään siten, että muodollista edustautumista Bernissä muutettiin vieläkin muodollisemmaksi. Erityisen lähetystön toiminta lopetettiin ja paikallinen konsulinvirasto sai lainata osoitteensa Suomen lähetystölle. Toimiminen yksinomaan Genevestä käsin ei ollut mahdollista, sillä Sveitsin hallitus edellytti lähetystön säilyttämistä Bernissä.

Budapestin vuonna 1936 perustettu lähetystö oli tärkeä sekä vilkkaiden heimosuhteiden vuoksi että linkkinä Balkanille, missä Suomella ei ollut edustustoja sen jälkeen, kun Bukarestissa sijainnut lähetystö oli vuonna 1923 lakkautettu. Budapestissa toiminut lähettiläs Onni Talas saikin hoitaakseen laajan tehtäväkentän, sillä hänet oli sivuakkreditoitu Bulgariaan, Jugoslaviaan, Turkkiin ja Itävaltaan - viimeksi mainittuun tosin vain vuoden 1938 Anschlussiin saakka, jolloin Itävalta liitettiin Saksaan.

Kreikassa Suomea edusti Rooman lähettiläs. Bukarestissa lähetystö avattiin uudestaan sen jälkeen, kun Prahan pääkonsulinvirasto oli keväällä 1939 jouduttu sulkemaan saksalaisten miehitettyä Tsekkoslovakian.

Taloudellisesti vaikean ajan vuoksi edustustoverkoston muutoksia harkittiin tarkasti eikä uusia lähetystöjä hevin perustettu. Haagin lähetystö muutettiin säästösyistä pääkonsulinvirastoksi 1926. Samana vuonna perustettiin kuitenkin lähetystö Riikaan, mikä korosti Baltian suhteiden tärkeyttä. Brysseliin 1938 perustettu lähetystö jäi lyhytaikaiseksi, sillä se jouduttiin lakkauttamaan 1940 saksalaisten valloitettua Belgian.

Maailmanlaajuisten suhteiden alku

Itsenäistymistä seuranneina vuosina pikaisesti muodostettua kunniakonsulien verkostoa laajennettiin edelleen 1920-ja 1930-luvuilla. Nevakivi (1988) on laskenut, että Suomella oli vuonna 1938 jo 423 kunniakonsulia, joista 31 pääkonsulia, 161 konsulia ja 231 varakonsulia. Kunniakonsulien pääasiallisena tehtävänä oli ulkomailla liikkuneiden suomalaisten avustaminen konsuliasioissa ja kauppasuhteiden edistäminen Suomen kanssa. Maailmanlaajuisten suhteiden kehittämisen kannalta oli merkittävää, että kunniakonsuleista lähes kolmasosa oli Euroopan ulkopuolelta.

Lähde: Ulkoasiainhallinnon matrikkeli

Päivitetty 8.6.2010

Takaisin ylös