Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot

Otteita Katajanokan historiasta

 Kulttuurin tutkimuksessa on kaiken "fragmentaarisuus" ja "sirpaleisuus" muodostunut jo vakioksi, jotkut sanoisivat jopa kliseeksi. Monet valittavat myös historiantuntemuksen ja –käsityksen rapistumista ikuiseksi medianykyhetkeksi. Sirpaleinen historia on kuitenkin parempi kuin ei historiaa ollenkaan, ja joihinkin aikoihin ja tiloihin lähestymistapa tarjoaa luovaa tuoreutta.

Katajanokan historia, jota monet ristiriitaiset pyyteet ovat muokanneet, soveltuu hyvin tarjoiltavaksi postmoderneina cocktailpaloina.

Granbergin koulu

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa Katajanokka ei ollut vielä slummiutunut hökkelikylä odottamassa kaavoitusta, vaan vireä, monikielinen kalastaja- ja merimiesyhteisö. Infrastruktuuri ja palvelut olivat tosin lähes olemattomat, mutta alue löysi omat ratkaisunsa käytännön ongelmiin kuten esim. koulutukseen. Perämies Carl Johan Granberg (1787-1868) oli jo vuodesta 1820 lähtien opettanut lähiön lapsille kouluaineiden alkeita ja lopetettuaan merimiehen toimen parikymmentä vuotta myöhemmin, hän jatkoi nykyisen ala-asteen tasoista opetusharrastustaan kokopäivätoimisesti.

Rudolf Åkerblomin näkemys perämiehestä oppituntia pitämässä.Rudolf Åkerblomin näkemys perämiehestä oppituntia pitämässä.

Pienikasvuiseksi ja peruukkipäiseksi kuvatun Granbergin valvonnassa katajanokkalaislapset, yhtä lailla tytöt kuin pojatkin, saivat perustiedot lukemisessa ja kirjoittamisessa, laskemisessa ja katekismuksessa, "jumalapelossa ja hyvissä tavoissa". Heidän joukossaan oli paitsi alueen elämästä paljon kirjoittanut Victor Petterson, myös pieni maalaispoika Aleksis Kivi. Alkeelliset, mutta tehokkaat tilat, jotka käsittivät yhden huoneen pienessä puurakennuksessa, sijaitsivat nykyisen Katajanokan puiston alueella. Muun puurakennuskannan tavoin Granbergin koulu on hävinnyt.

Katajanokka maalaustaiteessa

Vanhimmassa Helsinkiä esittävässä maalauksessa, ranskalaisen Louis Belanger’n Etelärannasta vuonna 1798 käsin tekemästä etsauksesta näkyy myös Katajanokka. Marginaalista kalliokumparetta hallitsevat matalat mökit. Puurakennukset, muutamaa tuulimyllyä ja makasiinia lukuun ottamatta, on sen sijaan rajattu kokonaan pois dekabristi Valerian Galjaminin työstä (1827), joka esittelee vastavalmistuneen Merikasarmin uljautta keskellä paljasta ja karua niemeä. Sivuosasta varsinaisen mielenkiinnon kohteeksi Katajanokka nousi vasta 1860-luvulta lähtien, jolloin lisääntyvä uudisrakentaminen ja vanhojen töllien purku herätti kiinnostuksen vanhojen näkymien tutkimiseen ja tallentamiseen.

Rudolf Åkerblomin grafiikat (oik.) keskittyvät vinojen tönöjen, heinittyneiden pihojen ja auringon lämmittämien mutaisten kujien kuvaamiseen.Rudolf Åkerblomin grafiikat (oik.) keskittyvät vinojen tönöjen, heinittyneiden pihojen ja auringon lämmittämien mutaisten kujien kuvaamiseen.

Magnus von Wrightin ja Hjalmar Munsterhjelmin öljyvärityöt sekä Rudolf Åkerblomin grafiikat (oik.) keskittyvät vinojen tönöjen, heinittyneiden pihojen ja auringon lämmittämien mutaisten kujien kuvaamiseen. Askareitaan hoitavat käsityöläiset, palkolliset ja vossikka-ajurit virittävät ajalle tyypillisen realismin ilmapiirin, mutta tavoittelevat myös rauhaisan idyllin luomista.

Vaikka Düsseldorfissa opiskellut Munsterhjelm oli täysverinen ateljeemaalari, ja jonka kuvien realismin täydellisyyttä voidaan näin epäillä, tarjoavat hänen sekä von Wrightin ja Johan Knutsonin maalaukset ainutlaatuisen tärkeän visuaalisen portin puu-Katajanokan kadonneeseen menneisyyteen.

Dementjeffin kiwikartano
 

J.B. Blomkvistin tehtäväksi tuli suunnitella talo, joka herättäisi huomiota mutta ei julkeasti häiritsisi temppelin harrasta tilaa. J.B. Blomkvistin tehtäväksi tuli suunnitella talo, joka herättäisi huomiota mutta ei julkeasti häiritsisi temppelin harrasta tilaa.

1800-luvun loppupuolen asemakaavaväittelyssä Katajanokkaa vedettiin kahteen suuntaan. Keisarivallan edustajat halusivat pystyttää alueelle uuden kivisen asuinkaupunginosan, kun taas porvaristo ja tehtailijat ajoivat kauppa- ja satamatoiminnan laajentamista. Kauppias, rakennusurakoitsija ja kiinteistökeinottelija Grigori Dementjeffin liiketoiminta sijoittui muualle ja niin hän ensimmäisenä lähti rakennuttamaan loistokasta kivitaloa aivan Uspenskin katedraalin taakse.

Arkkitehti J.B. Blomkvistin tehtäväksi tuli suunnitella talo, joka herättäisi huomiota mutta ei julkeasti häiritsisi temppelin harrasta tilaa. Tuloksena syntyi sopusuhtainen ympäristöönsä hyvin istuva renessanssipalatsi piilotorneineen, paraatiportteineen ja yltäkylläisine koristeineen.

Vuokralle taloon asettui pääasiassa hyvin toimeentulevia perheitä ja yksilöitä, joiden joukossa vilahtivat lyhyen aikaa mm. Albert Edelfelt ja Eugen Schauman. "Dementjeffin kiwikartano" toimi tienraivaajana jugend-Katajanokalle ja uudenlaiselle kaupunkikerrostalorakentamiselle ylipäätään.

Frosteruksen katedraali

Talo sai myös todistaa konkreettiseksi kiveksi muuttunutta ideologista hyökkäystä, kun 1920-luvun venäläisvastaisessa ilmapiirissä Sigurd Frosterus suunnitteli ja toteutti naapuritontin kerrostalon (kuvan kuutiomainen rakennus). "Frosteruksen katedraali", kuten talo seuranneessa kiihkeässä keskustelussa tultiin tuntemaan, nousee harjallaan kuusi metriä Demetjeffin taloa korkeammalle rikkoen täten korttelin harmonian ja haastaen tökeröllä tavalla "ryssänkirkon" auktoriteetin. Korttelin äskettäin suoritetut restauroinnitkaan eivät kykene poistamaan kattoratkaisun väkevää riitasointua. Onneksi muissa kortteleissa oltiin maltillisempia.

Kapinoita ja punalippuja kasarmeilla

Toisaalta Venäjän tapahtumat aiheuttivat silloin tällöin suoria ja vakavia seurauksia katajanokkalaisten elämään. Venäjän vuoden 1904 yleislakon ja kapinoinnin seurauksena kasarmi-alue, joka oli jo pitkään ollut venäläisten sotilaiden majoituspaikka, suljettiin ja ympäröintiin vahvalla miinakentällä. Lisäksi hampaisiin saakka aseistettuja venäläispartioita nähtiin ympäri kaupunkia.

Suomenlinnassa sotaväki päätti ryhtyä kapinaan, jota tukahduttamaan lähetettiin Tallinnasta neljä laivaa ja neljätuhatta miestä. Kenraalikuvernööri Ivan Obolenski joutui pakenemaan ja löysi tiensä Katajanokan sotasatamaan ankkuroidulle panssarilaiva Slavalle.

Samaan aikaan kapina levisi Merikasarmille. Kourallinen suomalaisia työläisiä liittyi rakennukset vallanneisiin merisotilaisiin. Kaikki upseerit vangittiin, aseet jaettiin kaikille ja kolmannen kerroksen ikkunaan raahattiin kanuuna. Lyhyen hetken ajan punalippu liehui kasarmien katolla. Kapina luhistui, koska aseistukseltaan ylivoimaisten sotalaivojen väkeä ei saatu antautumaan uusille aatteille.

Myös vuosien 1917 ja 1918 aikana niemellä kapinoitiin. Sillä kertaa saksalainen laivasto ja merijalkaväki puhdistivat alueen.

Lapsuuden muistoja puolen vuosisadan takaa

Kuvassa Hellevin pikkuveli Jussi suksien kanssa vankilan muurilla. Vuosi on 1952.Kuvassa Hellevin pikkuveli Jussi suksien kanssa vankilan muurilla. Vuosi on 1952.

Kirjassaan Kiltti tyttö Katajanokalta Hellevi Arjava (o.s. Manninen) muistelee lapsuuden leikkejä erikoislaatuisissa ympäristöissä ja olosuhteissa. "Pommitetun makasiinin lattioiden klinkkerilaattoja haettiin parpikiviksi", kun taas "vankilan muurin kivijalan leveämmät tasaiset kohdat muodostivat hellan ja hyllyjä". 

Muutoin vankila luo salaperäistä varjoa ympärilleen. Sen alue on iso suljettu tila keskellä muuta elinpiiriämme. Vankeja raidallisissa puvuissaan saattaa nähdä tekemässä katutöitä, naputtamassa mukulakiviä tai nupukiviä paikoilleen." Halkolämmitys tuotti tuoksunsa moneen paikkaan Helsingissä, mutta eräs toinen tuoksu teki Arjavan lapsuuden ympäristöstä erikoisen.

Tärkeä Katajanokan tuoksu oli kahvin tuoksu, koska lähekkäin oli kolme suurta paahtimoa: Kesko, Paulig ja Oka vierekkäisissä kortteleissa Satamakadun varrella: Paulig Satamakadun ja Luotsikadun kulmassa, Oka sitä vastapäätä rinteessä... ja Kesko nykyisellä paikallaan... Tuoksu vastaanotti jo sillalla kaupungilta palaavan, joka tiesi olevansa tulossa kotiin. Toki se oli joskus kitkeräkin, mutta enimmäkseen tutunomaisen miellyttävä."

Kasarmeja lukuun ottamatta niemen itäosien rakennettu alue päättyi Lutikkalinnaan, jonka "tuolla puolen ei ollut muuta kuin varastoja ja kesken jääneiden rakennusten perustuksia. Törröttävät betoniraudat ovat erinomaisia kiipeilytelineitä, jopa keinuja."

Mitä tulee Länsi-Katajanokkaan, Arjava ei peittele inhoaan niemelle tunkeutunutta Aalto-modernismia kohtaan: "En ole koskaan voinut antaa anteeksi Norrménin linnan purkamista ja sen tilalle noussutta ympäristöön sopimatonta valkoista laatikkoa." Kovin moni ei liene eri mieltä.

Teksti: Harri Kilpi
 

Tämän sivun sisällöstä vastaa Viestintäyksikkö

Päivitetty 8.6.2010

Takaisin ylös