Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot

Aktivisteista ammattidiplomaateiksi

Suomen itsenäisyyden ja kansainvälisen aseman vakiinnuttaminen oli maamme alkuvuosien diplomatian tärkein tehtävä. Vastuun tästä työstä ottivat ensivaiheessa kantaakseen pitkälti samat henkilöt, jotka olivat aktiivisesti olleet ajamassa Suomen irrottamista Venäjästä. Monet epävirallisen jääkäridiplomatian edustajista jatkoivat vuonna 1918 työtään Suomen virallisina edustajina.

Diplomaatinuralle siirryttiin ilman, että sille olisi sen kummemmin hakeuduttu. Nähtiin, etta on kysymys Suomen asioiden hoidosta, johon osallistuminen oli tarvittaessa jokaisen tehtävään sopivaksi katsotun henkilön velvollisuus. Olosuhteiden vakiintuessa paluu entisiin tehtäviin oli yhtä luonnollista.

Vaihtuvuus ulkoasiainhallinnon viroissa vuosina 1918 - 23 oli poikkeuksellisen vilkasta. Edustustojen palvelukseen otettiin usein diplomaattisiinkin tehtäviin henkilöitä tilanteen ja tarpeen edellyttämällä tavalla ilman pitkällisiä pohdintoja. Esimerkiksi Kiovassa 1918-19 toimineeseen lyhytaikaiseen edustustoon määrättiin lähetystösihteereiksi suomalaissyntyiset everstit Uno Hillman ja Gottfrid Johansson, jotka Ukrainan itsenäistyttyä olivat palvelleet sen armeijassa ja olivat näin sopivasti paikan päällä valmiina valvomaan Suomen kansalaisten oikeuksia ja etuuksia. Edustuston jouduttua pakenemaan bolshevikkien voiton vuoksi Ukrainasta palasivat molemmat kotimaahan, mutta kumpikaan ei jäänyt ulkoasiainministeriön palvelukseen, vaan jatkoi uraansa Suomen armeijassa.

Olosuhteiden nopeat käännökset aiheuttivat muitakin muutoksia varhaisessa diplomaattikunnassa. Saksan hävittyä sodan oli sellaisten keskeisten aktivistidiplomaattien kuin Alexis Gripenbergin, Edv. Hjeltin, Samuli Sarion ja monen muun väistyttävä tehtävistään. Sama kohtalo odotti myös Kristianiassa (Oslo) Suomen ensimmäisenä lähettiläänä toiminutta Allan Serlachiusta, jonka Ruotsin pyyteitä tukeneet varomattomat lausunnot Ahvenanmaan-kysymyksessä pakottivat eroamaan syksyllä 1919. Sen sijaan jääkäripataljoonan perustamiseen alkuvaiheessa keskeisesti vaikuttanut Fritz Wetterhoff, joka 1919 oli toiminut Suomen vt. pääkonsulina Hampurissa, sai jäädä hoitamaan ylimääräistä virkaa ulkoasiainministeriön sanomalehtitoimistossa.

Alexis Gripenbergin ympärille Tukholman lähetystöön järjestäytyneestä aktivistien piiristä ulkoasiainhallinnon palvelukseen jäivät Ragnar Numelin, G. A. Gripenberg ja Herman Gummerus, viimeinen tosin vain vuoteen 1925 saakka, jolloin hän palasi yliopistouralle. Myös Tukholmassa vt. lähetystösihteerinä toiminut ylioppilaskunnan entinen puheenjohtaja, maisteri Kai Donner ja Tukhomaan keväällä 1918 perustetun senaatin alaisen ns. propagandatoimiston johtajat dosentti Arvid Mörne ja tohtori Axel Lille katsoivat täyttäneensä velvollisuutensa ja palasivat aikaisempiin tehtäviinsä pyrkimättä ulkoasiainhallinnon palvelukseen.

Sosiaalisen taustan muutos

Mörne ja Lille olivat vuosisadan vaihteessa voimistuneen ruotsalaisuusliikkeen johtomiehiä, Lille mm. Vikingen-lehden perustaja ja Ruotsalaisen kansanpuolueen keskushallituksen puheenjohtaja vuosina 1906 - 17. Ruotsinkielisten osuus ulkoasiainministeriön varhaisesta virkailijakunnasta olikin huomattava. Vuosina 1918 - 22 rekrytoiduista virkamiehistä 40 % oli ruotsinkielisiä. 1920- ja 1930-luvuilla ruotsinkielisten määrä laski, sekä suomenkielisten hakijoiden määrän nousun vuoksi että suomalaisuusliikkeen vaikutuksesta. Samaan aikaan lisääntyi sosiaaliselta taustaltaan alemmasta keskiluokasta, maaseudulta ja työväestön keskuudesta olevien hakeutuminen diplomaatinuralle.

Professori- ja dosenttikaarti

Ulkoasiainhallinnon alkuvuosina erityistä huomiota kiinnittää palveluksessa olleiden yliopistomiesten suuri määrä. Yliopiston opettajakunnan runsaslukuisuus johtui toisaalta sen aktiivisesta roolista itsenäisyystaistelussa, toisaalta sen edustamasta kansainvälisyydestä ja laajasta kielitaidosta.

Edv. Hjelt oli koulutukseltaan kemisti ja kemian professori vuoteen 1907 saakka. Vuosina 1899 - 1907 hän oli yliopiston rehtori. Japanissa va. asiainhoitajana 1919 - 29 toiminut ja samalla Kiinaan sivuakkreditoitu G. J. Ramstedt oli altailaisen kielentutkimuksen professori, ja Ruotsissa 1919 - 28 lähettiläänä ollut Werner Söderhjelm romaanisen filologian oppituolin haltija. Kansainvälisen oikeuden professori Rafael Erich toimi 1920-luvulla yhtäaikaisesti sekä politiikassa että ulkoasiainhallinnossa hoitaen välillä myös yliopistovirkoja, joista hän luopui vasta 1928 tultuaan nimitetyksi lähettilääksi Tukholmaan. Suomen va. diplomaattisena edustajana Lontoossa 1919 toimi Lontoon yliopiston dosentti, vuodesta 1922 taidehistorian professori Tancred Borenius, joka jo vuonna 1918 oli kiertänyt Länsi-Euroon pääkaupunkeja Suomen itsenäisyyden tunnustamista hakemaan lähetetyn lähetystön sihteerinä.

Ulkoasiainhallinnon alkuvuosien kiistellyimpiin hahmoihin lukeutui hallinto-oikeuden apulainen, entinen senaattori ja oikeustoimituskunnan puheenjohtaja, tohtori Onni Talas. Etenkin vasemmisto hyökkäsi toistuvasti häntä vastaan, olihan Talas toiminut oikeustoimituskunnan päällikkönä 1918 ja Hessenin prinssiä Suomen kuninkaaksi pyytämässä käyneen lähetyskunnan puheenjohtajana.

Laajaan dosenttikuntaan kuuluivat roomalaisen filologian tutkijan Herman Gummeruksen ohella Suomea Washingtonissa 1917 -18 edustanut rikos- ja prosessioikeuden dosentti Kaarlo Ignatius, sosiologian dosentti Rudolf Holsti, kansainvälisen oikeuden dosentti ja vt. professori K. G. Idman sekä Pariisiin lähetystösihteeriksi 1920 nimitetty romaanisen filologian dosentti Arthur Långfors, joka lyhyen aikaa 1921 vastasi jopa ranskalaisen professorinviran opetuksesta Sorbonnen Ecole des Hautes Etudes´issä.

Pariisin rauhanvaltuuskuntaa johtanut Adolf Törngren oli koulutukseltaan lääkäri ja lapsenpäästöopin dosentti. Hänen tiensä diplomatian pariin oli kulkenut valtiosihteerinviraston kautta. Törngrenin toisena avustajana Pariisissa toimi estetiikan ja modernin kirjallisuuden professori Yrjö Hirn, Euroopan tiedemaailman läpikotaisin kolunnut kosmopoliitti. Vuodesta 1921 lähettiläänä toiminut assyrologian ja seemiläisen filologian dosentti Harri Holma jatkoi viranhoitonsa ohella tieteellistä toimintaa kuolemaansa saakka v. 1954.

Yliopistopiirejä edusti myös jääkäriaktivisti, yliopiston kirjaston apulainen Yrjö Ruutu, sittemmin valtio-opin ja kansainvälisen politiikan dosentti ja Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori. Hän toimi tosin vain puolen vuoden ajan sanomalehtitoimiston päällikkönä 1918.

Yksityissektorilta virkamieheksi

SuomeToinen intressiryhmä, jonka vaikutus oli tuntuva, oli talouselämä. Sen edustajista merkittävimpiä olivat vaatimattomalla avustajan vakanssilla 1918 - 19 toiminut maatalous- ja teollisuusmies, J. K. Paasikiven senaatin jäsen Hjalmar Paloheimo ja senaattori Leo Ehrnrooth, kaupallisten asioiden lähetystöneuvos keskeisessä Berliinin lähetystössä 1918. Jälkimmäinen toimi apulaisulkoasiainministerinä 1919, kauppa- ja teollisuusministerinä 1920 ja sisäministerinä 1943 - 44.

Kauppa-asiainosaston ensimmäisenä päällikkönä muutaman kuukauden 1918 toiminut tohtori Henrik Ramsay seurasi 1920 Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön toimitusjohtajana konsuli Lars Krogiusta, joka vuorostaan oli Ossian Donnerin kanssa keväällä 1918 johtanut Tukholmaan perustettua Suomen finanssikomiteaa. Yhteydet johtivat tällöinkin aktivistipiireihin, jääkäripataljoonan kuljetuksessa käytetyt Arcturus, Mira ja Poseidon kuuluivat Suomen höyrylaivaosakeyhtiön laivastoon.

Uuden polven nousu

Kokemuksen lisäksi ulkoasiainministeriöön kaivattiin alusta lähtien kyvykkäitä nuoria virkailijoita, jotka tunsivat halua omistautua diplomaatinuralle. Ulkoasioista vastaava senaattori Otto Stenroth huolehti aluksi itse ehdokkaiden haastattelusta ja sijoitti päteviksi arvioimansa henkilöt sopiville paikoille. Virkoja ei julistettu haettavaksi eikä niihin vahvistettu kelpoisuusehtoja ennen kuin 31.1.1923 annetussa asetuksessa.

Asetuksessa virkamiehet jaettiin kahteen ryhmään, harjoittelijoihin ja vakinaisiin virkamiehiin. Harjoittelijaksi hakeutuvalta edellytettiin ylempää korkeakoulututkintoa ja kotimaisten kielten lisäksi kykyä käyttää puheessa ranskan kieltä ja ainakin tavallisen tekstin ymmärtämiseen riittävää taitoa saksan, englannin, espanjan tai venäjän kielessä. Hakijoiden arvioinnista vastasi vuosittain asetettu arvostelulautakunta, johon kuuluivat ulkoasiainministeri, kansliapäällikkö, kaksi valtioneuvoston määräämää jäsentä ja yksi ministerin määräämä jäsen.

Vakinaiseen virkaan pääsyn oli edellytyksenä kahden vuoden palvelu ministeriössä tai ulkomaanedustuksessa. Tänä aikana odotettiin, että harjoittelija oli kypsynyt vakinaistamiseen oikeuttaviin vastuullisempiin tehtäviin. Kielitaitovaatimuksena oli vakinaisilla virkamiehillä täysin tyydyttävä ranskan kielen taito ja vastaava taito jossain muista edellä mainituista kielistä. Vakinaiseen virkaan pyrkivän oli myös osoitettava täyttäneensä ne mahdolliset lisäehdot, jotka arvostelulautakunta oli hänelle asetuksen nojalla voinut määrätä. Erittäin suuret ansiot omaava henkilö saattoi saada oikeuden vakinaiseen virkaan yhden vuoden harjoittelun jälkeen.

Jo ennen kelpoisuusasetuksen voimaantuloa olivat muutamat nuorista virkamiehistä ehtineet edetä korkeisiin virkoihin. Kansliapäällikkö K. G. Idman oli virkaan 1918 tullessaan 33-vuotias ja osastopäälliköistä Stefan Söderhjelm 32-vuotias, Toivo T. Kaila 34-vuotias ja Eino Wälikangas 30-vuotias. Sama tilanne vallitsi myös edustustoissa, joissa uudet kyvyt olivat nopeasti edenneet kokeneiden vaikuttajien rinnalle. Berliinissä ja Wienissä Suomea edusti 35-vuotias erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Harri Holma, Washingtonissa häntä kolme vuotta vanhempi Axel Åström, Madridissa ja Lissabonissa 33-vuotias Y. H. Saastamoinen ja Haagissa, Brysselissä ja Luxemburgissa 31 vuoden iässä nimityksen saanut G. A. Gripenberg. Uusi polvi oli vähitellen ottamassa vastuun Suomen ulkoasiainhallinnosta.

Soveliaat tutkinnot

Vuonna 1923 annettu asetus ulkoasiainminsteriön virkamiehiltä vaadittavista kelpoisuusehdoista oli pienin muutoksin voimassa vuoteen 1936 saakka. Akateeminen tutkinto tuli vuonna 1926 nimenomaiseksi vaatimukseksi diplomaatinuralle pyrkiville. Joulukuussa 1926 annetulla asetuksella täsmennettiin määräyksiä korkeakoulututkinnoista ja niihin sisältyvistä arvosanoista.

Perustutkintoja olivat ylempi oikeustutkinto tai filosofian kandidaatin tutkinto. Lisäksi edellytettiin arvosanaa kansainvälisessä oikeudessa, kansantaloustieteessä ja yleisessä valtio-opissa. Arvostelulautakunnalle oli jätetty kuitenkin mahdollisuus päättää muidenkin korkeakoulututkintojen hyväksymisestä ja puuttuvien arvosanasuoritusten täydentämisestä.

Valinnassa noudatettiin varsin tiukkaa tulkintaa soveltuvista tutkinnoista. Niinpä esimerkiksi kauppakorkeakoulussa suoritettua kandidaatintutkintoa ei ennen vuotta 1930 katsottu sellaiseksi tutkinnoksi, joka antaisi kelpoisuuden ulkoasiainhallinnon virkoihin. Muutoksen jälkeenkään ekonomin tutkintoa ei pidetty riittävänä.

Vuonna 1936 hyväksytyssä asetuksessa vaatimustasoa nostettiin entisestään, kun virkamiesharjoittelijoilta ryhdyttiin vaatimaan eräänlaista diplomaattista täydennystutkintoa. Vastaavanlainen järjestelmä oli käytössä monissa maissa, mm. Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Ruotsissa. Tutkinnasta vastasivat pääasiassa ministeriön tehtäväänsä kutsumat yliopistonopettajat.

Karrieeri alkaa kehittyä

Ulkoasiainhallinnon viroille tunnusmerkillisiä piirteitä olivat siirtymisvelvollisuus ja virkojen selvä karrieeriluonne. Siirtymisvelvollisuudesta olivat vapautettuja ainoastaan ministeriön arkiston ja kamreerinkonttorin virat sekä kirjaajan virka. Vuonna 1925 annetussa asetuksessa virat oli jaettu neljään luokkaan, joista osa oli ministeriössä, osa edustustoissa. Samana vuonna annetun lain mukaan virkamies voitiin ulkoasiainhallinnon sisällä siirtää ainoastaan vastaavan tasoiseen virkaan.

Kansainvälisen mittapuun mukaan Suomen ulkoasiainhallinnon virkajärjestelmä oli vielä varsin kehittymätön. Ulkoasiainhallinnon pysyvien vakanssien määrä oli ennen toista maailmansotaa vähäinen, vuonna 1938 vain 86. Viroista pääosa, 55 vuonna 1938, oli ulkomaanedustuksessa. Virat olivat yleisvirkoja ja karrieerivirkojen määrä oli suuri sekä ministeriössä että ennen muuta edustustoissa.

Vakanssipyramidin laajentamista kaavailtiin 1930-luvulla, mutta suunnitelmat eivät ehtineet toteuttamisen asteelle ennen talvisotaa. Juhani Paasivirta on tutkimuksessaan Suomen dIplomaattiedustuksesta ja ulkoasiainhallinnon hoidosta (1968) todennut, että vakanssipyramidin kehittymättömyyden vuoksi johtavien virkojen määrä oli poikkeuksellisen suuri, peräti 37 % vuonna 1938. Ulkomaanedustuksessa luku oli vielä korkeampi, peräti 42 %.

Karrieerin luonne ei vielä ennen toista maailmansotaa ehtinyt vakiintua. Monet virkamiehet toimivat pitkiä aikoja ulkomaanedustuksessa, kun toiset vuorostaan etenivät urallaan keskushallinnon viroissa. Myös lähettiläskomennukset saattoivat olla pitkiä, jopa yli 10 vuoden mittaisia.

"Konsulikarrieeri

Varsinaisen karrieerin ulkopuolelta ei 1920- ja 1930-luvuilla juurikaan tehty nimityksiä diplomaatinuralle. Oman ryhmänsä muodostivat kaupalliset avustajat ja konsulintehtäviin nimitetyt virkamiehet, viimeksi mainitut etenkin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa sijainneissa konsulaateissa. Kyseisissä maissa konsulaatit vastasivat suurelta osin siirtolaisasioista, minkä vuoksi ministeriön oikeudellisen osaston siirtolaisjaosto ja mainitut konsulaatit muodostivat oman sisäisen etenemisväylänsä, eräänlaisen konsulikarrieerin.

Aikansa pullonkaula

Vuoden 1923 jälkeen virkauralle tulleiden etenemismahdollisuudet eivät olleet yhtä hyvät kuin ministeriön perustamisvaiheessa virkaan tulleiden. Johtavat virkamiehet olivat varsin nuoria, minkä lisäksi virkojen määrää vähennettiin 1930-luvun alun lamavuosina.

Vasta vakanssien määrän lisääminen vuosina 1935 - 38 alkoi vähitellen purkaa uraan kohdistuneita paineita. Maailmansodan puhkeamisen vuoksi kasvukehitys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

Lähde: Ulkoasiainhallinnon matrikkeli

Päivitetty 8.6.2010

Takaisin ylös