Suomen itsenäistyminen: ulkoasiainhallinnon synty ja alkuvaiheet

Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt takaiskut ajoivat Venäjän sisäiseen kriisiin. Maaliskuussa 1917 tsaari Nikolai II syrjäytettiin ja valtaan nousi Venäjän väliaikainen hallitus. Muuttunut tilanne vaikutti luonnollisesti myös Venäjän ja Suomen keskinäisiin suhteisiin. Suomessa alkoivat kasvaa vaatimukset entistä riippumattomamman aseman saavuttamisesta suhteessa Venäjään.

Suomi itsenäistyy

Venäjällä marraskuussa 1917 tapahtuneen V. I. Leninin johtamien bolshevikkien toteuttaman vallankaappauksen jälkeen Suomen täydellinen itsenäistyminen alkoi näyttää entistä todennäköisemmältä. Eduskunta hyväksyikin Suomen itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917.

Venäjän bolshevikkihallituksen tunnustus Suomen itsenäisyydelle saatiin joulukuun lopulla, ja vuoden 1918 alussa Suomen tunnustivat myös Saksa, Ranska ja Ruotsi.

Itsenäisen Suomen ulkoasiainhallinnon järjestäminen

Suomen itsenäistyttyä alkoivat kasvaa myös vaatimukset Suomen oman itsenäisen ulkoasiainhallinnon järjestämisestä: itsenäinen ulkosuhteiden hoitaminenhan on keskeinen osa itsenäisen valtion toimintaa kansainvälisen järjestelmän osana.

Tammikuussa 1918 nimitettiinkin Suomen ensimmäiset diplomaattiset edustajat Tukholmaan (Alexis Gripenberg), Berliiniin (Edvard Hjelt) ja Pietariin (Carl Enckell).

Carl Enckell nimitettiin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi edustajaksi Pietariin. Enckell oli toisaalta Suomen viimeinen ministerivaltiosihteeri. Myöhemmin Enckell toimi monissa merkittävissä tehtävissä Suomen ulkopolitiikan saralla, kuten ulkoministerinä ja Suomen edustajana Kansainliitossa. Carl Enckell nimitettiin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi edustajaksi Pietariin. Enckell oli toisaalta Suomen viimeinen ministerivaltiosihteeri. Myöhemmin Enckell toimi monissa merkittävissä tehtävissä Suomen ulkopolitiikan saralla, kuten ulkoministerinä ja Suomen edustajana Kansainliitossa.

Ulkoasiainhallintoa voitiin kuitenkin alkaa järjestää pysyvämmälle kannalle vasta sisällissodan päättymisen jälkeen ja hallituksen siirryttyä Vaasasta Helsinkiin toukokuun alussa 1918.

Suomen ensimmäiseksi "ulkoasiain senaattoriksi" nimitettiin 27.5.1918 pankinjohtaja Otto Stenroth.

Asetus ulkoasiaintoimituskunnan perustamisesta Suomen senaatin talousosastoon annettiin puolestaan 28.6.1918. Tämä päivämäärä on myös Suomen ulkoasiainhallinnon varsinainen syntymäpäivä.

Senaatin muuttuessa valtioneuvostoksi 27.11.1918 annetulla asetuksella ulkoasiaintoimituskunnan nimi muuttui ulkoasiainministeriöksi.

Suomen ulkomaanedustuksen alkuvaiheet

Ensimmäisen maailmansodan päättyminen ja tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksyminen Suomen eduskunnassa kesällä 1919 vahvistivat Suomen edellytyksiä luoda maalle toimivat ulkosuhteet.

Suomen solmimien diplomaattisuhteiden verkosto laajenikin huomattavasti vuoden 1919 aikana. Ensimmäisen maailmansodan keskeisistä voittajavaltioista esimerkiksi Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen toukokuussa 1919.

Suomen ulkoasiainhallinnon järjestäminen saatiin todenteolla käyntiin sisällissodan päättymisen jälkeen. Suomen ensimmäinen ulkoministeri oli Otto Stenroth. Stenrothin pesti ulkoministerinä kesti puoli vuotta Kuva: Museovirasto, Historian kuva-arkisto. Suomen ulkoasiainhallinnon järjestäminen saatiin todenteolla käyntiin sisällissodan päättymisen jälkeen. Suomen ensimmäinen ulkoministeri oli Otto Stenroth. Stenrothin pesti ulkoministerinä kesti puoli vuotta Kuva: Museovirasto, Historian kuva-arkisto.

Suomen edustautuminen ulkomailla ei kuitenkaan ollut maailmanlaajuista tultaessa 1920-luvulle. Suomen edustus etenkin Euroopan ulkopuolella oli niukkaa, ja myös osa Suomen lähetystöistä Euroopassa oli tähän aikaan hyvin pieniä.

Joissakin Suomen lähetystöissä (mm. Haag, Madrid ja Bukarest) saattoikin olla vain yksi diplomaattiedustaja. Lähialueet olivat keskeisessä asemassa Suomen edustautumisessa ulkomailla (mm. Suomen Tallinnan- ja Tukholman-lähetystöjen merkitys).

Moskovaan lähetystö perustettiin vuonna 1921. Varsinaisten diplomaattisten edustajien lisäksi Suomen edustustoissa alkoi toimia myös sotilaallisia kysymyksiä hoitavia sotilasasiamiehiä.

 Varsinaisten diplomaattisten edustustojen rinnalle Suomi pyrki luomaan itsenäisyyden alkuvuosina kattavan konsuliverkoston eri puolille maailmaa. Konsuliverkoston kehittämistä perusteltiin mm.

Tartossa 14. lokakuuta 1920 allekirjoitettu rauhansopimus loi perustaa Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisille suhteille.Suomen valtuuskuntaan kuuluivat vasemmalta Alexander Frey, Väinö Tanner ja Rudolf Walden. Alhaalla: Väinö Voionmaa, Juho Vennola, J.K. Paasikivi ja Väinö Kivilinna. Tartossa 14. lokakuuta 1920 allekirjoitettu rauhansopimus loi perustaa Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisille suhteille. Suomen valtuuskuntaan kuuluivat vasemmalta Alexander Frey, Väinö Tanner ja Rudolf Walden. Alhaalla: Väinö Voionmaa, Juho Vennola, J.K. Paasikivi ja Väinö Kivilinna.

Suomen kaupallisten etujen edistämisellä sekä merimiesten aseman turvaamisella. Näiden käytännöllisempien tarpeiden lisäksi laajan konsuliverkoston luomisella pyrittiin luonnollisesti korostamaan vasta hiljattain itsenäistyneen maan kansainvälistä asemaa.

Konsuliverkoston ylläpito ei myöskään aiheuttanut suuria hallinnollisia kustannuksia, sillä useimmiten asemamaiden kansalaisten keskuudesta rekrytoitujen kunniakonsulien virat olivat palkattomia kunniavirkoja.

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa Suomen etuja valvoi vuonna 1923 neljän lähetetyn diplomaattiedustajan lisäksi 44 paikalta nimitettyä kunniakonsulia ja -varakonsulia.

Ulkoasiainhallinnon organisaatio muutoksessa

Kaiken kaikkiaan Suomen itsenäistymistä välittömästi seuranneina vuosina ulkoasiainhallinnon keskeisimpinä ja kiireellisimpinä kysymyksinä erottuivat Suomen valtion poliittisen aseman ja rajojen vakiinnuttaminen sekä ulkomaankaupan ja merenkulun elvyttäminen. Organisatorisesti ulkoasiainhallinto kävi näiden ensimmäisten vuosien aikana lävitse useita muutoksia ja uudistuksia. Vuonna 1923 toteutetussa uudelleenjärjestelyssä ulkoasiainministeriö jaettiin kolmeen osastoon (hallinnollisten asiain osasto, oikeudellinen osasto sekä poliittisten ja kaupallisten asiain osasto).

Suomen ulkoasiainhallinnossa kiinnitettiin alusta lähtien huomiota myös tiedotustoimintaan, sillä ulkoasiaintoimituskuntaan perustettiin heti sen toiminnan alkaessa vuonna 1918 erillinen sanomalehtitoimisto. Ulkoasiainministeriön korkeimpana vakinaisena virkamiehenä toimi kansliapäällikkö.

Suomen itsenäistymistä välittömästi seuranneen ajanjakson aikana vaihtuvuus ulkoasiainhallinnon viroissa oli poikkeuksellisen vilkasta. Diplomaatinuralle siirryttiin kouluttautumatta varsinaisesti alalle, ja Suomen edustojen palvelukseen otettiin usein henkilöitä tilanteen ja tarpeen mukaan ilman pitkällisiä pohdintoja.

Ulkoasiainhallintomme alkuvuosina korostui myös ruotsinkielisten osuus rekrytoidusta virkamiehistöstä sekä yliopistomiesten suuri osuus. Myös talouselämän edustajilla oli merkittävä vaikutus ulkoasiainhallinnossa.

Tämän sivun sisällöstä vastaa