Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot
Ulkoministeriöläisten kirjoitukset mediassa, 25.8.2015

Hiski Haukkala: EU:n ulkopolitiikan valuvika vaikeuttaa idänsuhteita

Ukrainan kriisi osoittaa, kuinka vaikeaa pitkäjänteisen ja yhdensuuntaisen linjan kehittäminen on kasvavalle EU-jäsenmaiden joukolle, kirjoittaa erikoistutkija Hiski Haukkala Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 22.8.2015.

Sotien ja kriisien aikana kansakunnilla on tapana rientää lippusalkojensa ympärille. Tämä on näkynyt etenkin Yhdysvalloissa, jossa sodat ovat saaneet kansalaiset ryhmittymään maan johtajien taakse.

Sama ilmiö on nyt havaittavissa myös Venäjällä. Krimin liittäminen Venäjään on saanut presidentti Vladimir Putinin suosion nousemaan ainakin väliaikaisesti huippulukemiin.

Myös Euroopan unioni on tullut Ukrainan kriisistä osalliseksi, mutta EU:ssa tämä ei ole synnyttänyt samankaltaista innostusta tai koonnut rivejä. Päinvastoin, unionille tyypillisesti nyt kiistellään repivästi siitä, mitä unionin ja sen jäsenmaiden pitäisi tehdä. Samaa keskustelua käydään myös Suomessa.

Euroopan unionissa keskitytään pohtimaan sitä, onko unioni mahdollisesti tehnyt virheitä kylmän sodan jälkeisessä Venäjän-politiikassaan, sekä sitä, onko EU:n naapuruuspolitiikka toiminut Ukrainan kriisin katalysaattorina. Myös EU:n yritykset hillitä kriisiä ja asettaa pakotteita Venäjälle herättävät koko ajan enemmän kysymyksiä.

EU:n itsekriittisyys on yksi unionin kiehtovimmista piirteistä. Se osoittaa, että unionilla on kykyä itsetutkisteluun. Tämä lieventää käsitystä EU:sta kyynisenä valtapoliittisena pelurina.

Toisaalta sama taipumus luo aina pelitilaa muille toimijoille. Tavallaan EU jakaa ja heikentää itseään.

Jotta voisimme arvioida, onko EU:lla aihetta itseruoskintaan, on yritettävä palauttaa mieliin, mihin unioni on idänsuhteissaan pyrkinyt ja miten se on yrittänyt edistää näitä tavoitteita.

Euroopan unioni on halunnut integroida Venäjän osaksi laajempaa eurooppalaista arvo- ja talousaluetta. Venäjäkin asetti itselleen saman tavoitteen 1990-luvun alussa. Myös Suomen virallisen ulkopolitiikan asiakirjoihin on toistuvasti kirjattu tavoitteeksi Venäjän integroiminen eurooppalaiseen yhteisöön.

EU on muuallakin naapurustossaan pyrkinyt jatkamaan samanlaista, lähialueita EU:n arvoihin ja talouteen integroivaa politiikkaa. Tämän linjan taustalla ei ole ollut EU:n omia etupiiripyyteitä, vaan EU on pikemminkin vastannut naapuriensa ja muutaman itäisen EU-jäsenmaan odotuksiin. Samalla rakentui se kalteva pinta, jota pitkin EU luiskahti osaksi Venäjän ja Ukrainan välistä kriisiä, jossain määrin kriisin syntyyn tahattomasti myötävaikuttaen.

Hyvistä lähtökohdista ja aikeista huolimatta EU on epäonnistunut pyrkimyksissään. Suurin syy siihen on Venäjän kehitys: se on jatkuvasti loitontunut 1990-luvulla yhteisesti sovituista tavoitteista. Myös itäisen naapuruston maat ovat omilla manöövereillään luoneet jännitteitä EU:n ja Venäjän välille.

Suvereenina valtiona Venäjällä on vapaus oman kehityspolkunsa valitsemiseen. EU ei kuitenkaan ole kyennyt pysymään tai edes halunnut pysyä näiden muutosten takana. Unioni on lukittunut vanhaan politiikkaansa ja sen sinänsä myönteisiin taustaoletuksiin.

Euroopan unionin politiikan ongelma on ollut, että suuria strategisia tavoitteita on ajettu ei-strategisella tavalla. Tämä on kuitenkin EU:n valuvika: alati kasvavan jäsenmaiden joukon välillä on lähes mahdotonta kehittää pitkäjänteistä ja yhdensuuntaista ulkopolitiikkaa.

Yhtenäisen ulkopolitiikan luominen on tosin vaikeaa myös Yhdysvaltojen ja jopa Venäjän kaltaisille valtioille.

Myös Suomessa nyt käytävä keskustelu paljastaa tämän valuvian.

EU:sta ja sen politiikasta puhutaan yhä enemmän aivan kuin se olisi Suomesta erillistä. Suomi on kuitenkin itse ollut mukana kehittämässä ja tukemassa näitä poliittisia linjauksia, myös päätöksiä Venäjään kohdistetuista pakotteista.

On vaikea mieltää EU:n toimia Ukrainan konfliktin alkusyyksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei unionin toiminnassa olisi arvosteltavaa. Mikäli itsekriittisyydellä kyetään luomaan tilaa rehelliselle ja avoimelle vuoropuhelulle Venäjän kanssa, se on perusteltua. Jos sen sijaan EU-kritiikin takana on pyrkimys oikeuttaa Venäjän toimia tai valmistella maaperää Suomen politiikan muutokselle, ollaan ongelmallisemmalla alueella.

Hiski Haukkala
Kirjoittaja on erikoistutkija ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä.

Takaisin ylös