Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
puh: 0295 350 000
Kaikki yhteystiedot | Saapumisohjeet
Puheet, 10.5.2013

Valtiosihteeri Pertti Torstilan puhe Enckell-seminaarissa

Valtiosihteeri Pertti Torstila piti puheen suurlähettiläs Ralph Enckellin syntymän 100-vuotisseminaarissa ulkoministeriössä 8. toukokuuta 2013.


Kun Markku Reimaa oli keväällä 2011 kirjoittanut Arto Mansalan 70-vuotisjuhlakirjaan artikkelin Ralph Enckellin ETYK-konsultaatioista kysyi hän kantaani mahdollisen jatkotyön, Enckellin ”operatiivisen elämänkerran” kirjoittamiseen. Lupasin Markulle Ralph Enckellin entisenä alaisena ja ulkoministeriön valtiosihteerinä kaiken mahdollisen tukeni. Markku tutki UM:n arkistossa Enckellin yksityisarkistoa syksystä 2011 lähtien. Hanke esiteltiin UM:n historiatyöryhmässä marraskuussa 2011. Markku jatkoi kirjoitustyötään ja kirja ”Diplomatian taikurista” tuli painettuna ulos helmikuussa 2013.

Olemme nyt Ralph Enckellin syntymän 100-vuotisseminaarissa, jonka keskipisteessä kirja on. Kiitos Markku siitä, että paneuduit kirjoitustyöhön historiantutkijan ja diplomatian ammattilaisen taidolla ja tarmolla. Käsissämme on teos, joka on suuren suomalaisen diplomaatin, suurlähettiläs Ralph Enckellin työn ja perinnön arvoinen. Hyvää mieltäni lisää se, että täällä Merikasarmin Engel-salissa Ralph Enckellin syntymän 100-vuorisseminaarissa on paikalla myös hänen puolisonsa Laura Enckell ja tyttärensä Marketta.

Suomen suurlähetystö Pariisissa on Invalidiaukion ja Seinen risteyksessä osoitteessa 2, Rue Fabert. Kansliassa suurlähettilään työhuone on toisessa kerroksessa ja työhuoneen ovelta oli 10 metrin matka päällikön työpöydän luo. Muistan asetelman hyvin sillä vuosina 1973-1976 seisoin lukemattomia kertoja oven pielessä odottamassa kehotusta tulla lähemmäksi lähettilään pöytää. Tapaamiset olivat usein työpäivän päättyessä, illan suussa. Huoneessa paloi himmeä pöytälamppu. Suurlähettiläs istui työpöytänsä takana korkeiden paperipinojen välissä, savuke tuhkakupissa käryten, ja katse tiukasti papereihin suunnattuna. Istumislupaa sai odotella, joskus sitä ei tullut lainkaan. Siinä seisoessa nuoren lähetystöavustajan mielessä ehtivät köydä monet ajatukset. Ralph Enckellin, mestaridiplomaatin maine ja hahmo oli legendaarinen. Sain tästä näyttöä lähituntumalla kolmen vuoden ajan.

Asiaan päästyä avautui kuulijan eteen Suomen sodanjälkeisen diplomatian kaari sellaisena kuin Ralph Enckell sen näki ja millaiseksi se paljolti hänen ansiostaan oli muotoutunut. Hän kävi uudelleen ja uudelleen läpi tarinaansa. Pitkien luentojen ja yksinpuhelujen keskeisinä teemoina olivat Suomen selviytymistaistelu, puolueettomuuspolitiikka, Neuvostoliitto, pohjoismaisuus, Yhdistyneet Kansakunnat, ETYK ja kansakunnan omakuva. Se diplomatian peruskoulu, jonka me nuoret, noina vuosina Pariisissa palvelleet virkamiehet kävimme, antoi ainutlaatuisen pohjan elämään ja siihen tapaan, jolla me itse kukin tulevilla paikoillamme suomalaisina diplomaatteina maailmalla teimme työtämme.

Olen kiitollinen noista kolmesta ensimmäisestä ulkomaan vuodestani Pariisissa. Sain syväluotauksen kansainväliseen politiikkaan ja diplomatian perusoppeihin Suomen ehdottomalta kärkidiplomaatilta. Samanaikaisesti Pariisin suurlähetystössä näkemäni ja kokemani tapahtumat muovasivat käsitystäni siitä millä tavalla suomalaista suurlähetystöä ja sen henkilöstöä tulee johtaa, ja millä tavalla sitä ei tule johtaa. Molemmista opeista on ollut hyötyä eteeni tulleiden tehtävien hoidossa.

Enckellin alaisilleen asettama vaatimustaso oli korkea. En liioittele kun sanon, armoton. Oli osattava esiintyä erinomaisesti, oli ”venyttävä”. Tyhmyyksille ja tyhmyreille ei ollut tilaa. Päällikön kärsivällisyys ei kestänyt jos asiat eivät sujuneet nopeasti ja tehokkaasti. Enckellin viiltävästä arvostelusta saivat osansa suomalaiset poliitikot ja kollegat UM:ssä, joista suuri osa oli hänelle kelvotonta joukkoa.

Legendaarisia ovat hänen lauseensa: ”Sanotte, että teette parhaanne. Luuletteko, että se riittää”?, tai: ”Ei riitä, että yrittää tehdä parhaansa: asiat on hoidettava hyvin.”, tai: ”Selvitäkseen tehtävistään virkamiehen on omattava rautainen terveys tai aimo annos välinpitämättömyyttä. Kumpikaan näistä ominaisuuksista ei ratkaise työn suorittamisen aiheuttamaa ongelmaa”. Enckell piti selviönä, että nuorenkin virkamiehen oli osattava asiansa. Hänellä ei juuri ollut aikaa neuvoa ja opettaa. Hän ei säästellyt itseään, mutta ei muitakaan.

Enckell oli kuuluisa äärimmilleen vedetystä tarkkuudesta niin puhutun kuin kirjoitetun tekstin suhteen. Hän ei päästänyt itseltään eikä alaisiltaan ulos mitään puolitekoista. Raportit olivat pitkiä ja asiapitoisia. Niitä hiottiin kauan, ”ne punnittiin kultavaa’alla”. Hän kiinnitti huomiota kielitaidon ja ilmaisun laatuun ja sanoi suomalaisten tyytyvän aivan liian heikkoon tasoon. Enckell opasti nuoria avustajiaan armottomaan tyyliinsä sanomalla näin: ”Oppikaa käyttämään äidinkieltänne ja puhumaan ranskaa hyvin ja oikein. Muuten vaikutatte tyhmemmiltä kuin olette.” Neuvo jäi mieleen ja olen kiitollinen siitä, että sain opin heti pitkän virkaurani alussa.

Ralph Enckellin sanotaan kirjoittaneen presidentti Kekkosen YK-puheeseen 19.10.1961 sisältyneen lauseen: ”näemme itsemme pikemminkin lääkärin kuin tuomarin osassa”. Lauseella luonnehdittiin Suomen kansainvälistä käyttäytymistä ja se nousi Suomen puolueettomuuspolitiikan tunnuslauseeksi vuosikymmenien ajaksi.

Löysin Tukholman lähettiläsaikanani arkistosta Enckellin puheen Matti Kurjensaaren 70-vuotisjuhlassa vuodelta 1977, jossa Enckell syventää lääkäri-tuomari vertausta ja briljeeraa tyylilleen uskollisesti näin: ”Lääkäri hylkää turhanaikaiset eleet ja asenteet, joihin tuomitseminen johtaa. Lääkärikin näkee kaikin mokomin eron hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä. Hän ei suhtaudu niihin tasapuolisesti eikä välinpitämättömästi. Lääkäri kohdistaa huomionsa kipeisiin kohtiin ja siihen, mikä ei toimi niin kuin sen pitäisi. Hän etsii syitä, ei syyllisiä. Lääkäri ei pyri vaikuttamaan paremmalta vaan pyrkii vaikuttamaan parantavasti. Lääkäri ei lähde siitä, että on itse aina oikeassa eikä siitä, että tietää kaikki vastaukset. Lääkäri ei julista. Hän ei käytä tunteisiin vaikuttavaa eetillistä kieltä, mutta hänen toimintansa on korkean eetillinen. Siitä on useimmiten hyötyä ja olemaan hyödyksi lääkäri pyrkiikin”.

Toinen lentävä lause, johon Enckell mielellään samaistui ja jota hän usein siteerasi oli Urho Kekkosen ETYK:in ulkoministerivaiheen avajaispuheessa Finlandia-talolla 3.7.1973. ”Konferenssinne ei ole vain turvallisuuskokous - se on myös yhteistyökokous. On astuttu askel sitä kehitysvaihetta kohti, jonka luonteen suomalainen aforistikko 1960-luvulla määritteli sanomalla ’turvallisuus ei ole aidan panemista vaan oven avaamista’”. Kun elokuussa 1973 palasin ETYK-komennukselta Helsingistä Pariisiin otti Enckell puheeksi kyseisen puheen kohdan. Hän sanoi kirjoittaneensa saman asian presidenttimme puheeseen Ruotsin vierailun alla jo keväällä 1965.

Kekkonen sanoi sitaatin olevan peräisin suomalaiselta 1960-luvun aforistikolta. Asiaa on selvitetty ja aforisti paikannettu. Kekkonen piti vuonna 1962 kuuluisan ”loiskiehuntapuheensa”, jossa hän käsitteli nuorisofestivaalitapahtumia ja käytti vertauskuvaa ensimmäisen kerran. Presidentti lainasi Aku-Kimmo Ripattia, jonka vuonna 1962 julkaistusta aforismikokoelmasta ”Luodemailta” ajatelma löytyykin. Alkuperäinen ajatus on siis runoilija Ripatin, mutta presidenttimme puheisiin lainaus siirtyi Ralph Enckellin kynän kautta.

Kekkosen ja Enckellin välille oli vuosien aikana rakentunut läheinen yhteistyösuhde. Enckell oli suorassa kirjeenvaihdossa Urho Kekkosen kanssa ja usean Kekkosen puheen kirjoittaja. Hän piti suurena kunniana ja luottamuksen osoituksena, että oli saanut kirjoittaa presidentin puheita. Helmikuussa 1968 Enckell kirjoitti Kekkoselle näin:

”Haamukirjoittajana tuli aina tehdä räätälin työtä, tilaajan persoonallisuuden ilmaisevaa. Puheesi olivat Sinun omiasi jo sen takia, että olit ne hyväksynyt ja pitänyt. Kirjoitustehtävät ovat olleet vaativia ja muistan niihin käyttämäni ajan korkeimpina kokeminani hetkinä.” Enckell varoi ottamasta kunniaa puheista itselleen. Lääkäri-tuomari puhetta koskeva kommentti: ”Presidentti ei halunnut rehvastella retoriikalla, vaan esitellä teräviä tulkintoja” kertoo kuitenkin siitä kuinka mielellään hän palasi omiin teksteihinsä ja siteerasi niitä.

Puhuessaan Ruotsin vierailullaan Harpsundissa 11.4.1965 Kekkonen käytti aita-ilmaisua seuraavin sanoin: ” Puolueettomuutemme on lajia, joka suhtautuu - ei yhtäläisen nurjasti vaan yhtäläisen ystävällisesti - kaikkiin. Raja-aitoja on enemmän kuin tarpeeksi maailmassa ja niistä on huolia enemmän kuin tarpeeksi. Meidän etumme mukaista on myötävaikuttaa niiden vähentymiseen eikä niiden lisääntymiseen.” Enckell astui Tukholman lähettilään tehtävään 1.4.1965 ensitehtävänään Kekkosen Harpsundin puheen viimeistely. Ja työn tulos näkyi.

Enckell opetti meille nuorille, että jokaisen maan jokaisen diplomaatin erityistehtävä on oman maan ja kansan kuvan luominen ja kehittäminen muiden edessä. Oli kyettävä osoittamaan, että Suomi on vakava, kypsynyt ja pätevästi toimivat jäsen maailman yhteisössä. Tämä kaikki edellytti oman maan tuntemista. Oli tärkeätä, että puhumme oikealla tavalla Suomesta ja sen oloista. Meidän tuli pitää Suomen tuntemuksemme ajan tasalla. Meidän tuli tietää, jatkuvasti, mitä Suomessa tehdään, mitä siellä saadaan aikaan ja mitä siellä suunnitellaan. Kaikki tämä tuli suomalaisen diplomaatin esittää luontevasti ja asiallisesti, ilman turhaa vaatimattomuutta, ilman aiheetonta vähättelyä. Kuten Enckell sanoi: ”Oli osattava luopua turhasta tavasta nähdä itsemme ja maamme ja sen olot liian vaatimattomassa valossa. Oli lakattava vähättelemästä oma sijaamme maailmassa.”

Traagista oli se, että juuri Suomen poliittisen muutoksen oivaltamisessa ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksen vauhdissa pysymisessä suurlähettiläämme Pariisissa epäonnistui ja joutui uransa kannalta kestämättömään ja kohtuuttomaan tilanteeseen vuosina 1974-1976. Tähän ei voinut olla vaikuttamatta se, että hän oli ollut yhtäjaksoisesti ulkomailla ja pois Suomesta 17 vuoden ajan.

Markku Reimaa kirjoittaa Enckellin törmänneen Pariisissa ”uuteen maailmaan”. 1970-luvun ilmapiiri ja Suomen poliittisessa kentässä tapahtunut murros yllätti hänet. Muutoksen tuulet puhalsivat ja ulkoasiainhallintoa alettiin arvostella jähmettyneeksi ja vanhoilliseksi. Vuonna 1970 perustetun Ulkoasiainhallinnon virkamiesyhdistyksen sisällä päätään nosti kapinallinen nuori polvi, joka vaati eroa ”patruunahengestä”. Enckell joutui suuren ja kiusallisen huomion kohteeksi eikä hän löytänyt keinoja päästä tilanteesta ulos.

Helsingin Sanomien laaja juttu Pariisin suurlähetystön sisäisistä tapahtumista 3.2.1975 sysäsi käyntiin prosessin, joka lopulta johti Enckellin siirtoon Varsovaan syksyllä 1976. Näiden kahden tapahtuman väliin mahtui paljon draamaa, siirtoja, eroja ja erottamisia, suurlähetystön tarkastukset, eduskuntakyselyjä, lehdistömylläkkää ja vaikeita tilanteita Pariisin edustuston sisällä.

Palasin myöhään illalla 6.2.1975 kahdenkeskisestä keskustelusta suurlähettilään työhuoneesta ja merkitsin muistiin hänen katkeransävyiset sanansa: ”Kiitos kukista haudalleni – maineeni haudalle. Luulin tehneeni tärkeitä tekoja isänmaalle. Nyt minusta piirretään pilakuvia. Onko tämä kruunaus tekemälleni työlle?” Olin parhaani mukaan yrittänyt tyynnytellä syvästi loukkaantuneen suurlähettilään itsetuntoa todistelemalla, ettei yksi lehtijuttu tai kantelukirjelmä tee tyhjiksi hänen ansioitaan ja saavutuksiaan Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan linjan muotoilijana.

Työpaikkademokratia ei kuulunut käsitteenä Ralph Enckellin viranhoitoon. Hän ei ollut kiinnostunut eikä halunnut johtaa ison suurlähetystönsä henkilöstöpolitiikkaa. Hän sanoi kerran minulle tuskastuneena: ”täytyykö minun pohtia henkilökunnankin asioita. En minä sellaiseen työltäni ehdi.” Loppuvuonna 1975 tapahtuneen edustustotarkastuksen yhteydessä merkitsin muistiin mitä suurlähettiläs oli todennut tarkastajille: ”Kehityksen kulku demokratiaan ulkoministeriössä johtaa varmasti tilanteen huononemiseen kentällä.” Markku Reimaa kirjoittaa: ”Entisajan perinteisen työpaikkakulttuurin ja uudenlaisen henkilöstön suurempaa sanavaltaa korostavan osallistumiskulttuurin, virastodemokratian, välinen yhteentörmäys oli väistämätön.”

Enckell odotti, että ministeriö asettuisi hänen tuekseen. Ilmapiiri Suomessa oli kuitenkin muuttunut eikä Enckell saanut ymmärtämystä edes korkeimmilta esimiehiltään, ulkoministeriltä ja tasavallan presidentiltä. Kekkosella ei ollut tahtoa, ehkä ei haluakaan auttaa suurlähettilästä. Mikään ei tuntunut satuttavan ja loukkaavan Ralph Enckelliä enemmän kuin se, että presidentti väisti eikä asettunut julkisesti häntä tukemaan. Vanhempi virkamieskunta koki tilanteen ja siihen liittyvän perinteisen hallintokulttuurin mustaamisen vallankaappausyritykseksi.

Hyvät kuulijat,

Entä millä tavalla Enckellin perusteesit, puolueettomuus, pohjoismaat, Venäjä, YK ja kansallinen itsetunto sopivat tämän päivän Suomeen ja ulkopolitiikkaamme? Maailma on muuttunut, mutta teesit istuvat tähänkin päivään varsin hyvin.

Puolueettomuus oli Enckelille Suomen kansainvälisen näkyvyyden lippulaiva. Hän todisti, että Suomen puolueettomuus oli myös muiden kannalta hyödyllistä. Selkeimmillään tämä todistusvoima näkyi ETYK-prosessin valmisteluissa. Suomi ei enää Euroopan Unionin jäsenenä ole se sama puolueeton Suomi, jonka olemassa oloa ja politiikkaa Ralph Enckell mestarillisesti puolusti. Silti ulkopolitiikassamme on yhä aimo annos samaa oppia. Sillanrakentajia, sovittelijoita ja rauhanturvaajia tarvitaan tänään vähintään yhtä paljon kuin kylmän sodan vuosikymmeninä.

Pohjoismaat olivat kylmän sodan aikana se valtioryhmä, johon Suomi pyrki määrätietoisesti samaistumaan. Samaistuminen onnistui ja Suomi on ammentanut menneiden vuosikymmenten aikana pohjoismaisuudesta suuria voittoja. Viiden pohjoisen maan ryhmässä Suomi asettui poliittiselle maailmankartalle sille itselleen edullisimmalla mahdollisella tavalla. Ja kuten olemme saattaneet havaita on pohjoismaisuus Pohjolan maiden ulkopolitiikassa, ei vain Suomen, nyt kokenut vahvan renessanssin.

Yhdistyneet Kansakunnat ja siellä vallitsevat pelisäännöt ovat viime kuukausien aikana turvallisuusneuvostotappion jälkeen askarruttaneet mieliämme. YK:ta ja sen salaista vaalijärjestelmää, sanojen ja tekojen ristiriitaa voi arvostella, mutta ongelmistaan huolimatta YK on ainoa maailmanlaajuinen järjestö ja sen piirissä vaikuttaminen on tärkeää. Siksi mekin tuota paikkaa niin kovasti haimme ja uskon, että Suomen TN-jäsenyydellä olisi ollut meille merkitystä. Oma profiilimme olisi tullut paremmin esiin maailmalla. Sisäinen, kansallinen merkitys olisi sekin ollut suuri. Jäsenyys olisi velvoittanut meidät ottamaan kantaa vaikeisiin kansainvälisiin kysymyksiin ja tällä olisi ollut tärkeä, vastuunkantoa ja yhteistyötä korostava merkitys populistiseksi menneessä ja sisäänpäin kääntyneessä kotimaisessa keskustelussa.

Enckelliltä kysyttiin Yhdysvalloissa, missä määrin Moskova vaikuttaa Suomen ulkopoliittisiin valintoihin. Vastaus kuului: ”Me Helsingissä emme kuuntele neuvoja tehdessämme ratkaisumme. Tiedämme itse ja päätämme itse mitä terveytemme Suomena vaatii ja mitä terveytemme Suomena sallii. Neuvostoliittoon kiinnitämme toki ja aiheesta paljon huomiota” - Enckell jatkoi amerikkalaiselle kysyjälle – ”emme tosin yhtä paljon mutta melkein yhtä paljon kuin tehdään Washingtonissa.” Tämän päivän Venäjän sisä- ja ulkopoliittista kehitystä seuratessamme voimme toistaa Enckellin sanat: Suomella on aihetta kiinnittää itäiseen naapuriimme paljon ja tarkkaa huomiota.

Ralph Enckell korosti Suomen kuvan rohkeaa piirtämistä ihmisten mieliin ja kansainväliseen tietoisuuteen. Suomen aseman lujittaminen kansainvälisellä areenalla oli tärkeä tavoite eikä hän Suomesta puhuessaan koskaan käyttänyt sanaa ”pieni”. Hänestä oli säälittävää ja turhaa, että suomalaiset menivät maailmalle ujoina ja nöyrinä muistuttamaan olemassaolostaan. Hän halusi suomalaisten tulevan runebergiläisyydestä nykyaikaan. Nykyaikaan olemme tulleet, mutta terveen kansallisen itsetunnon kehittäminen tuntuu yhä olevan työn alla.

Kun Suomen ulkoasiainhallinto täytti 50 vuotta vuonna 1968, puhui Enckell radiossa ulkoministerin pyynnöstä. Lopetan puheeni lainaamalla tätä puhetta. Toivon, että Ralph Enckellin innostavat sanat siitä kuinka suurta on saada toimia Suomen edustajana maailmalla, olisivat innostuksen ja inspiraation lähteenä myös tuleville suomalaisille diplomaateille, aivan kuin ne ovat sitä olleet meille hänen omille oppilailleen:

”On jotakin hyvin kiehtovaa, hyvin sykähdyttävää toimia Suomen edustajana. Siihen liittyvät monet harmit, pienet ja suuret. Siinä mieltä saattaa monesti karvastella. Puutteita on paljon ja koneisto natisee. Kaikkeen tähän, itse ammattiinkin voidaan suhtautua monella tavalla. Mutta jos siihen todella suhtautuu ehjästi, antaa suomalaisena diplomaattina oleminen rikasta sisältöä elämälle. Siinä kehittyy parhaimmillaan tekemisen ja onnistumisen intohimo. On suurta olla mukana toteuttamassa Suomen suhtautumista ja Suomen yhteyksiä maailmaan, olla vetämässä niitä monia pieniä linjoja, joita Suomen ulkopolitiikan suuret linjat tarvitsevat täydennyksekseen. On innostavaa olla piirtämässä muille nähtäväksi Suomen kuvaa ja osoittamassa, että maamme on vakava, kypsynyt, pätevästi toimiva jäsen maailman kansojen suuressa yhteisössä.”
 

Päivitetty 10.5.2013

Takaisin ylös