Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
puh: 0295 350 000
Kaikki yhteystiedot | Saapumisohjeet
Uutiset, 8.4.2011

EU-maat suomalaisin silmin: Ranska, EU-lippu Pariisissa, omat liput Bengasissa

Ranska ei useinkaan vaivaudu kokoamaan ympärilleen pienten maiden tukijoukkoa ja suojakilpeä, mutta ottaa kyllä halukkaita mukaan. Viime aikoina Ranska on tarjonnut yhteistyötä muun muassa EU:n digitalouden edistämisessä, kirjoittaa Suomen Ranskassa työskentelevä suurlähettiläs Pilvi-Sisko Vierros.

Sixten Korkman totesi loppuviime vuoden lopulla euron tulevaisuutta arvioidessaan: ”Suomessa ei ymmärretä, miten vahvaa ranskalaisten ja saksalaisten sitoutuminen Eurooppa-aatteeseen on.” Oikea havainto!

Eiffel-torni Euroopan väreissä. Kuva: EU.Eiffel-torni Euroopan väreissä. Kuva: EU.

Eurooppa-aatteella Korkman ei varmaankaan tarkoittanut sitä, että EU:n tähtilippu asetellaan Ranskan lipun rinnalle kaikissa tilaisuuksissa, myös presidentin virallisissa esiintymisissä. Korkman ei kaiketi ajatellut sitäkään, että EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätökset julkaistaan Ranskan ulkoministeriön nettisivuilla, vaikka oman maan lausunnoista ja tekemisistä olisi riittämiin kerrottavaa. Vanhana yhteisön jäsenenä Ranska on sisäistänyt EU:n osaksi toimintaansa, ei erilliseksi ulokkeeksi.

Mitä se suurten maiden Eurooppa-aate sitten on?

Muistan, kun Ranskan Eurooppa-politiikan kärkinimi Pierre de Boissieu valisti suomalaista virkaveljeään Antti Satulia 1990-luvun alussa Pariisissa isojen jäsenmaiden suhteista. Hän korosti, että Ranskaa ja Britanniaa yhdistää vahva valtiokäsitys, minkä vuoksi ne pitäytyvät mieluummin hallitustenvälisessä yhteistyössä. Ranska ja Saksa sitä vastoin täydensivät sopivasti toisiaan Saksan ajaessa pienillekin maille mieluista yhteisötoimintaa. - Saksan EU-suuntausta on viime vuosina tarkistettu, ja tänä päivänä Ranskalla ja Saksalla alkaa olla unionin kehittämisessä hyvin samanlainen hallitustenvälinen vire. Yhteisömetodin siirtämistä taka-alalle laajentuneessa ja uusia politiikka-alueita hoitavassa unionissa ei tule pitää Eurooppa-aatteen heikentymisenä, melkeinpä päinvastoin. Siitä esimerkkeinä talous- ja rahaliiton vahvistuminen ja jopa toiminta Libyassa. Molemmat vievät unionia eteenpäin.

Kolme suurta, Ranska, Saksa ja Britannia, ovat ani harvoin liittoutuneet EU:ssa direktoraatiksi. Tälläkin kertaa ratkaisuja EU:n talouspolitiikkaan ja euron kriisiin on haettu Saksan ja Ranskan johdolla. Libyassa taas pääroolissa ovat olleet Ranska ja Britannia.

Ranska-Saksa: euro

Korkman näki Ranskan ja Saksan pyrkivän tosissaan pelastamaan euron. ”Saa tapahtua monta katastrofia, ennen kuin euro hajoaa”, hän sanoi. Väittäisin, että EU:n johtavat maat tuntevat vastuuta unionin onnistumisesta, eikä niiden toimintaa tule pitää lähtökohtaisesti epäilyttävänä tai pelkästään oman edun tavoitteluna. Euroopan integraatio on alkujaan nimenomaan Ranskan ja Saksan yhteishanke ja molempien kansallinen intressi.

Berliini on siirtynyt vetovastuuseen talousasioissa ja Ranska on vähin äänin kytkenyt vaununsa Saksan veturiin. Kilpailukykysopimuksesta ei ole käyty Ranskassa sen kummempaa keskustelua, vaikka tiukkojen ehtojen ja sääntöjen luulisi herättävän suurta napinaa löyhempään taloudenpitoon tottuneessa maassa. Pariisissa ollaan päinvastoin vakuuttuneita, että Saksan mallin kopioiminen ja tiukan budjettikurin istuttaminen takaavat Ranskankin menestyksen. Vertailupohjaa haetaan kaikessa Saksasta.

Kaikille on tietenkin hyödyksi, että suurten maiden johtajat ovat sitoutuneita unioniin, osallistuvat Eurooppa-neuvoston kokouksiin ja ottavat jopa johtoroolin. Ranskan puheenjohtajakausi vuonna 2008 oli menestys EU:lle. Sekin hokema osoittautui vääräksi, että vain pienet maat voivat olla hyviä puheenjohtajia, koska niiden kansalliset päämäärät eivät rasita EU:n yhteisten tavoitteiden ajamista. Kun suuret maat laittavat EU:n etusijalle ja koko painoarvonsa peliin, niin EU:n sisäisissä kädenväännöissä ja kansainvälisissä koitoksissa saadaan merkittäviä asioita läpi ja unionin ääni kuuluu.

Ranska-Suomi: innovaatio ja digiagenda

Pienten kannattaa tehdä suurten kanssa yhteistyötä, eikä edes yrittää ryhmittäytyä niitä vastaan. Pienemmät jäsenmaat voivat ajaa omia tavoitteitaan suurempien partnerien kautta. Nämä ovat siihen valmiita. Suurten jäsenmaiden huomion saamiseksi kannattaa nähdä vähän vaivaa.

Suomalaiset ovat oppineet tekemään Ranskankin kanssa yhteistyötä EU:ssa, mutta vielä törmää vieroksuntaan. Ranskaa ei pidetä meille luontevana partnerina. Neuvonpitoihin kannattaa aina tulla. Pariisin EU-koneisto on osaava ja huippuunsa trimmattu. Ranskassa ei törmää siihen, että eri luukuilta tarjoillaan eri näkemyksiä. EU-kollegoille kannat kerrotaan auliisti, tarvittaessa englanniksikin. Kieli ei ole Pariisissa enää mikään yhteistyön kynnys. Useat pääkaupungista saapuneet vierailijat toteavat tapaamisten jälkeen, että ”nämähän on ihan ystävällisiä”.

Ranskasta saa hyvän ja solidin partnerin, jolla on EU-taistoissa vaikutusvaltaa. Ranska ei useinkaan vaivaudu kokoamaan ympärilleen pienten maiden tukijoukkoa ja suojakilpeä, mutta ottaa kyllä halukkaita mukaan. Pariisilla on kanttia jäädä kannoissaan yksinkin. Olemme monesti saaneet nähdä, miten ranskalaiset saavat jollain ilveellä väännettyä tavoitteensa läpi, vaikka alkumetreillä ovat olleet häviöllä.

Ranska on ollut viime aikoina yllättävänkin aloitteellinen Suomen suuntaan ja tarjonnut yhteistyötä muun muassa EU:n digitalouden edistämisessä. Kesään mennessä valmistellaan aiheesta yhteistä tiekarttaa. Yhteinen innovaatiota koskeva aloite jaettiin jo EU:ssa. Ranskalaiset ovat olleet mielissään heille vähän eksoottisesta Pariisi-Helsinki-akselista, sillä Suomella on uskottavuutta ja osaamista korkean teknologian alalla.

Ranska-Britannia: Libya

Pohjois-Afrikan ja etenkin Libyan tapahtumista on syytä ottaa monella tavoin vaarin.

Itävallan YK-lähettiläs Thomas Mayr-Harting peilasi Libyan tilannetta puhuessaan hiljattain Lontoossa EU-maiden roolista ja kriisinhallinnasta. Itävaltalaiskollega näki, että turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenillä on muita suurempi vastuu toimia. Mayr-Hartingin mielestä pienempien maiden tulisi ymmärtää, ettei isojen jäsenvaltioiden politiikkaa aina aja se kuuluisa ”hidden agenda”, eivätkä ne hoida vain pahispuolta pienempien saadessa leikkiä hyvää poliisia. Toisaalta isompien maiden tulisi nähdä, että pienemmilläkin mailla voi olla annettavaa. Tärkeintä on se, että opittaisiin puhumaan yhdellä äänellä.

Olen lukenut monta selitystä sille, miksi juuri Ranska toimii aktiivisesti Libyan tapauksessa. On arvuuteltu sisäpoliittisia motiiveja, öljylähteille pääsyä, pyrkyä maailman johtoon ja ties mitä. Ranskalla on varmasti ollut monia syitä ja erilaisia näkemyksiä siitä, miksi Libyaan oli välttämätöntä tehdä sotilaallinen väliintulo. Kritiikki olisi ollut ainakin Ranskassa todella voimakasta, jos Gaddafin joukot olisi vain päästetty Bengasiin kansannousua murskaamaan. Tältä tämä Pariisin vinkkelistä näyttää, ilman erityistä ”hidden agendaa”. Ranskassa on vahva yksituumaisuus operaation tukena.

Kyseessä on kaiken lisäksi hyvin Eurooppa-johtoinen politiikka ja toiminta. Merkillepantavaa on se, että Ranska ja Iso-Britannia pystyivät saamaan läpi turvallisuusneuvostossa YK-historian yhden merkittävimmistä päätöslauselmista. Merkillepantavaa on sekin, että niillä oli myös valmiutta päätöslauselman toimeenpanoon, mikä lujittaa myös YK:n roolia. Arkistoissa on koko joukko turvallisuusneuvoston vaatimuksia, joita ei ole noudatettu tai edes yritetty toteuttaa. EU:n johtovaltioilla oli kykyä ottaa päävastuu sotilaallisesta operaatiosta Yhdysvaltain halutessa vetäytyä taka-alalle. Pariisi ja Lontoo kokosivat yhdessä liittoutuman ja pohtivat aineksia myös poliittiselle ratkaisulle.

Tietenkin olisi ollut toivottavaa, että EU olisi ollut aktiivisempi. Unionin johtorooliin ei ollut edes edellytyksiä, kun keskeisten jäsenmaiden, myös. Ranskan, kannat olivat vielä hakusessa heti arabikevään koittaessa. Ranska on pettynyt siihen, että Libyan tapauksen valossa EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan näkymät ovat aiempaankin verrattuna heikommat. Jäsenvaltioiden valtavirta katsoo, että sotilaallinen toiminta ja kriisinhallinta kuuluvat Natolle, vaikka EU:llakin olisi ollut kykyä ottaa tehtäviä hoitaakseen. Valmiutta ei ollut edes humanitaarisen toiminnan tukemiseen. Jatkossa EU:lla on tietenkin merkittävä rooli Välimeren etelärannan kiinnittämisessä demokratiaan paljolti samoin välinein, joilla on hitsattu Eurooppaa yhteen.

Ranskan ja Britannian toiminta Libyan tilanteessa petaa toivottavasti EU:lle aktiivisempaa otetta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. EU:ssa tarvitaan vielä johtovaltioita. Olisi huolestuttavaa, jos suuret maat alkaisivat käpertyä itseensä ja ajatella, ettei niidenkään tarvitse konflikteihin puuttua.

Pilvi-Sisko Vierros työskentelee Suomen suurlähettiläänä Ranskassa. Kuva: UM.Pilvi-Sisko Vierros
Kirjoittaja toimii suurlähettiläänä Suomen Ranskan-suurlähetystössä

Kolumni on osa sarjaa, jossa Suomen EU-maissa työskentelevät suurlähettiläät tarkastelevat asemamaansa suhdetta EU:hun suomalaisesta näkökulmasta.

 

 

Päivitetty 8.4.2011

Takaisin ylös