Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot
Uutiset, 25.3.2011

EU-maat suomalaisin silmin: Luxemburg, peruseurooppalainen

Vaikka Suomen ja Luxemburgin EU-historia on erilainen, kumpikin on profiloitunut pitkälti samalla tavalla: yhteistyökykyisinä, monenkeskistä yhteistyötä kannattavina ja EU:n puitteissa aktiivisina jäsenmaina. Suomen EU-jäsenyys on lähentänyt maita toisiinsa, kun uusia yhteistyömahdollisuuksia on tarjoutunut eri politiikkasektoreilla. Maailman vauraimpiin maihin kuuluva Luxemburg on Suomen tavoin menestynyt varsin mukavasti myös useissa elämänlaatua, demokratiaa ja hyvinvointia koskevissa kansainvälisissä mittauksissa, kirjoittaa suurlähettiläs Marja Lehto.

Luxemburg oli vuoden 2004 EU-laajentumiseen saakka unionin pienin jäsenmaa. Maan keskikohdasta ei ole millekään rajalle 30 kilometriä pidempää matkaa. Tältä kannalta koko Luxemburg on rajamaata. Läntisessä Keski-Euroopassa ”Euroopan sydämessä” sijaitsevalla suurherttuakunnalla on historiallisesti tiiviit siteet sekä germaaniseen että frankofoniseen kulttuurialueeseen. Luxemburgilaiset tunnistaakin yleensä siitä, että heillä on ranskalainen etunimi ja saksalainen sukunimi.

Luxemburg on ollut mukana eurooppalaisessa yhdentymiskehityksessä alusta lähtien, niin myös Rooman kokouksessa 1957.  Kuva: EU.Luxemburg on ollut mukana eurooppalaisessa yhdentymiskehityksessä alusta lähtien, niin myös Rooman kokouksessa 1957. Kuva: EU.

Luxemburgin ei ole tarvinnut koskaan ”avata ikkunoita Eurooppaan”. Pikemminkin sillä on historiallisesti ollut tarvetta suojautua eurooppalaisilta naapureiltaan: Luxemburgin vanhan kaupungin linnoitusmuurit ovat UNESCO:n kulttuuriperinnöksi tunnustama matkailunähtävyys. Luxemburg on keskeisen sijaintinsa vuoksi ollut osa eurooppalaista suurpolitiikkaa jo yli tuhannen vuoden ajan. Se on tuottanut pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle hallitsijoita ja Ranskalle sotilaita. Se on ollut osa Espanjan Alankomaita ja Hollantia, ja yli puolet entisen Luxemburgin alueesta kuuluu nykyisin Belgiaan. Viime vuosisadan kaksi maailmansotaa miehityksineen koettelivat maata ankarasti.

Tilanne muuttui olennaisesti vasta, kun läntisen Euroopan entiset vihollismaat alkoivat 1950-luvulla tehdä yhteistyötä keskenään uudelta pohjalta. Euroopan integraation ansiosta maa on viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana voittopuolisesti hyötynyt sijainnistaan kahden suurvallan puristuksessa. Yhdentymisen alkuvaiheissa Luxemburgilla oli usein hyödyllinen välittäjärooli kahden naapurimaansa välillä ja vieläkin sanotaan, että luxemburgilaiset tietävät Saksasta enemmän kuin ranskalaiset koskaan ja ymmärtävät Ranskaa paremmin kuin mihin saksalaiset pystyvät milloinkaan.

Perustajajäsen

Luxemburg on ollut mukana eurooppalaisessa yhdentymiskehityksessä alusta lähtien. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön avajaiskokous pidettiin 1952 Luxemburgin kaupungissa, joka on edelleen yksi EU:n kolmesta päämajakaupungista. Schengen-sopimus allekirjoitettiin luxemburgilaisessa Schengenin kylässä ja Euroopan rahaliiton perusteet luotiin 1970-luvun alussa Luxemburgin silloisen pääministerin Pierre Wernerin nimeä kantavassa Werner-raportissa. Myös Wernerin seuraajilla, komission puheenjohtajana 1990-luvulla toimineella Jacques Santerilla ja varsinkin euroryhmän puheenjohtajana vuodesta 2005 lähtien toimineella Jean-Claude Junckerilla on ollut sanansa sanottavana EU:n kehittämisestä.

Maassa on paljon EU-osaamista ja virkamieseliitin monikielisyys ja luonteva kansainvälisyys (kaikki ovat opiskelleet ulkomailla, koska Luxemburgin yliopisto perustettiin vasta 2003) ovat luoneet hyvän pohjan EU-vaikuttamiselle. Luxemburg on perinteisesti ja vielä laajentuneen EU:n oloissakin vaikutusvaltainen jäsenmaa, jonka ääntä kuunnellaan.

Luxemburg on hyötynyt integraatiosta, niin sen Eurooppaan luomasta vakaudesta kuin yhteismarkkinoihin perustuvasta vauraudestakin. Asema yhtenä EU:n päämajakaupunkina on tärkeä maan kansainväliselle näkyvyydelle, arvovallalle ja taloudelle. Kun omat edut ovat menneet ristiin EU-hankkeiden kanssa, Luxemburg on yleensä kyennyt taitavasti neuvottelemaan tarvitsemansa poikkeukset. Luxemburgin ominta alaa EU:ssa onkin tehokas vaikuttaminen taustalla. Pikkuvaltio tietää olevansa isojen hankkeiden toteutuksessa riippuvainen muiden maiden yhteistyöstä. Totutun toimintatavan tiivisti jo 1950-luvun pääministeri Josef Bech: ”When you have a good idea, find a bigger state to sponsor and keep quiet”.

Olosuhteiden pakosta Luxemburgin EU-politiikka on myös valikoivaa. Valtionhallinnon resurssit ovat ohuet: kaikkea ei ehditä seurata eikä kaikkeen panostaa, mutta ne asiat, joita pidetään tärkeinä, hoidetaan yleensä hyvin. Benelux-yhteistyöhön turvaudutaan mm. EU-puheenjohtajuuskausien hoitamisessa. Yleisarviona voi todeta strategian osoittautuneen tulokselliseksi: Luxemburg on varsin hyvin kyennyt puolustamaan asemaansa ja ajamaan etujaan myös syventyvän yhteistyön ja laajentuvan unionin oloissa. Puolen miljoonan asukkaan pikkuvaltio on EU-politiikassa selvästi kokoaan suurempi.

Muutamia kipupisteitä kuitenkin löytyy, ja merkittävin niistä koskee Luxemburgin taloudelle tärkeää yksityispankkitoimintaa. Parin vuoden takainen veroparatiisikohu halutaan mielellään jo unohtaa: maa kokee joutuneensa perinteisen pankkisalaisuutensa vuoksi pahantahtoisen julkisuuden kouriin. Sittemmin Luxemburg on uusissa verosopimuksissaan eri maiden kanssa suostunut talletuksia koskevien tietojen luovutukseen perustellusta pyynnöstä ja vapautunut siten OECD:n mustalta listalta. Kiistaa käydään vielä EU:n puitteissa siirtymisestä automaattiseen tietojenvaihtoon, jota Luxemburg ja Itävalta eivät ole toistaiseksi hyväksyneet. Luxemburgin kannalta hankalassa kiistassa on kyse siitä, että maa pyrkii samanaikaisesti säilyttämään tasa-arvoisen kilpailuasemansa EU:n ulkopuolisten finanssikeskusten kanssa ja välttämään leimautumista pimeän rahan kätköpaikaksi.

Myönteisyys ei tarkoita kritiikin puutetta

Toisin kuin useissa muissa jäsenmaissa, Luxemburgissa ei löydy merkkejä laajalle levinneestä euro-skeptisismistä puhumattakaan siitä, että EU nähtäisiin ulkoiseksi uhkaksi. EU:sta on hyödytty sekä poliittisesti että taloudellisesti, siitä on tullut on osa kansallista identiteettiä. Pienen maan itsetuntoa lisää, että se on alusta lähtien ollut tasa-arvoisesti mukana ja voi rinnastaa itsensä muihin perustajajäseniin. Luxemburgilaisten EU-myönteisyys ylittää eurobarometreissä kirkkaasti EU:n keskitason ja kyseessä on ainoa EU-maa, jolle on kansakuntana myönnetty arvostettu Kaarle Suuren palkinto.

Toistaiseksi suurin järkytys kautta linjan EU-myönteisille poliitikoille tuli kesällä 2005, kun kansanäänestys perustuslaillisesta sopimuksesta tuotti Luxemburgin oloissa yllättävän niukan voiton, hiukan alle 57 prosenttia. Näin tuskin olisi tapahtunut, ellei sopimus olisi kaatunut aikaisemmin samana keväänä Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä, eikä tämä ainutkertainen vastalause ole sittemmin saanut poliittista jatkoa. Täällä on kaiken kaikkiaan vaikeaa tehdä politiikkaa EU-vastaisuudella.

Luxemburgin perustavanlaatuinen EU-myönteisyys ei silti tarkoita EU-kriittisyyden puutetta. Vaikka maassa ei veistellä vitsejä kurkun muodosta tai valiteta maksuosuuksista, kriittinen keskustelu EU:n kehityksestä ja tulevaisuudesta on vilkasta sekä poliittisissa piireissä että mediassa. Lissabonin sopimuksen voimaantuloa seurannut institutionaalinen epävakaus herättää huolta, samoin Saksan ja Ranskan johtajien taipumus sopia asioista keskenään ohittaen pienet jäsenmaat ja EU-instituutiot. Kahdelle suurelle muistutetaan mielellään, että unionissa on muitakin jäsenmaita.

Luxemburgin näkökulmasta olisi tärkeää, että komissio säilyttäisi asemansa aloitteentekijänä ja että neuvostossa kunnioitettaisiin yhteisömetodia ja parlamentin toimivaltuuksia. Luxemburgin visioon EU:n tulevaisuudesta kuuluu myös yhteinen edustus YK:n turvallisuusneuvostossa ja Maailmanpankissa. Näiden kaukotavoitteiden toteutumista odotellessa tavoitellaan Benelux-maille yhteistä paikkaa IMF:n johtokunnassa ja Luxemburgille vaihtuvan jäsenen asemaa turvallisuusneuvostossa.

Huolta kannetaan myös nationalistisista äänenpainoista eri puolilla Eurooppaa ja yhteisen eurooppalaisen vision kadottamisesta. Luottamuksen integraatioprosessiin pelätään horjuvan, kun jäsenmaat kääntyvät sisäänpäin ja populistiset puolueet saavat yhä vahvemman otteen politiikan asialistasta. Luxemburg on tässäkin suhteessa erilainen maa, joka poikkeaa selvästi esimerkiksi Benelux-naapureistaan Hollannista ja Belgiasta. Maahanmuuttovastaisuus ei ole nostanut päätään, eikä kielikysymyksestä ole ollut poliittisten kiistojen aiheeksi.

Pienessä suurherttuakunnassa on kolme virallista kieltä (ranska, saksa ja luxemburg) ja merkittävä portugalilainen kielivähemmistö. Luxemburgin kaupungin asukkaista noin kaksi kolmasosaa ja koko väestöstäkin yli 40 prosenttia on ulkomaalaisia. Maassa asuu viimeisimmän väestölaskennan mukaan 153 maan kansalaisia. Luxemburgilaiset ovat ennen pitkää jäämässä vähemmistöksi omassa maassaan. Tämä kehitys tuntuu haastavan maan perinteisen tunnuslauseen ”Mir wëllen bleiwen wat mir sinn” (haluamme pysyä sellaisina kuin olemme), mutta luxemburgilaiset ovat toistaiseksi onnistuneet yhdistämään vakiintuneen elämänmuotonsa uuteen avoimuuteen suuremmitta konflikteitta. Maassa ei ole ääriliikkeitä eikä pieni protestipuolue ole kasvattanut kannatustaan.

Euroalueen velkakriisi

Luxemburg on pärjännyt myös kansainvälisessä talous- ja finanssikriisissä toistaiseksi hyvin. Maa on tiiviisti mukana euroalueen velkakriisin ratkaisuyrityksissä, mutta se ei itse ole osa ongelmaa. Luxemburgilla ei ole merkittävää budjettialijäämää tai julkista velkaa, ja vuonna 2010 se oli ainoa euromaa, jonka julkinen talous täytti Maastrichtin sopimuksen kriteerit. Euroalueen velkakriisi koskettaa sitä kuitenkin läheisesti pääministeri Junckerin aseman kautta hänen toimiessaan euroalueen valtiovarainministerien ryhmän puheenjohtajana. EU:n väliaikainen rahoitusvakausväline, josta Irlantia on lainoitettu, sijaitsee Luxemburgissa. EU:ssa valmistellaan parhaillaan Junckerin johdolla pysyvää vakausmekanismia osana kokonaisvaltaista talouspoliittista toimenpidepakettia.

Junckeria on kansainvälisessä mediassa toisinaan arvosteltu liian varovaisesta toiminnasta velkakriisin aikana. Omassa maassa pääministerin EU-roolia ei ole kritisoitu ja hänen politiikkansa on saanut parlamentissa täyden tuen – huolimatta siitä, että kantoja on kriisikehityksen paineissa täytynyt muuttaa nopeasti, oli sitten kysymys IMF:n osallistumisesta Kreikan pelastamiseen, perussopimuksen avaamisesta tai väliaikaisen vakausrahaston toimivaltuuksista.

Kreikan ja Irlannin tukipaketit hyväksyttiin Luxemburgissa mukinoitta eikä maksajan rooli ole herättänyt täällä poliittisia intohimoja vaikka maan maksuosuus henkilöä kohden onkin korkeampi kuin esimerkiksi naapurimaassa Saksassa. Heikompien euromaiden auttamista on perusteltu Luxemburgissa poliittisen kentän laidasta laitaan eurooppalaisella solidaarisuudella. Viime aikoina on tosin muistutettu, että vaatimukset ovat molemminpuolisia: solidaarisuuden lisäksi vaaditaan soliditeettia eli velkaantuneiden maiden johdonmukaisia ja tehokkaita toimia taloutensa saattamiseksi terveelle pohjalle.

Luxemburgissa ei ole innostuttu euroalueen jakamista koskevista kauhuskenaarioista. Ensinnäkin huomautetaan, että kyse ei ole euron kriisistä vaan tiettyjen euroalueen maiden ylivelkaantumisesta, jonka tausta on Yhdysvalloista alkaneessa kansainvälisessä finanssikriisissä. Mielellään muistutetaan myös, että ilman euroa Euroopassa olisi viime vuosina ajauduttu paljon suurempiin vaikeuksiin inflaation laukatessa ja korkotason karatessa pilviin, kun kansalliset ratkaisut olisi kautta linjan tehty koordinoimattomasti.

Luxemburg on itse kokenut eurooppalaisen yhteisvaluutan edut havainnollisesti. Se ei joutunut euroon siirtyessään luopumaan omasta valuutastaan, koska sellaista ei ollut, vaan maassa käytettiin yhteistä valuuttaa naapurimaan Belgian kanssa. Belgialais-luxemburgilaisessa valuuttaunionissa Luxemburgin liikkumatila oli rajoitettu, ja Belgia saattoi devalvoida franginsa kysymättä, mitä mieltä naapuri oli asiasta. Täällä epäillään, että kahdenvälinen valuuttaunioni toimisi nykyoloissa vielä huonommin ottaen huomioon Belgian epävakaan poliittisen tilanteen.

Kunnioitus ja arvonanto

Luxemburgissa korostetaan myös euroalueen poliittista kohtalonyhteyttä. Juncker sanoo ajatuksia Kreikan eroamisesta tai erottamisesta absurdeiksi. Puhuessaan hiljattain Ateenan yliopistossa hän moitti joidenkin EU-maiden velkakriisin aikaisia Kreikka-kommentteja myös siitä, että niistä on puuttunut asianmukainen kunnioitus ja arvonanto toista jäsenmaata ja suvereenia valtiota kohtaan.

Muistuttaessaan kunkin jäsenmaan ominaislaadun ja täysivaltaisuuden arvostamisesta eurooppalaisen yhteistyön kulmakivenä Luxemburgin pääministerin voi olettaa puhuneen myös omasta kokemuksestaan. Viimeksi syksyllä 2010 kävi niin, että ranskalainen senaattori kutsui radiohaastattelussa Luxemburgin valtiollista olemassaoloa historian virheeksi, ja pari vuotta sitten saksalainen puoluejohtaja erehtyi puhumaan tankkien lähettämisestä pieneen naapurimaahan.

Sanavalinta oli erityisen epäonnistunut siksi, että toisen maailmansodan traumaattiset kokemukset ovat Luxemburgissa vielä hyvässä muistissa. Saksan miehitys oli totaalinen ja ulottui nuorten miesten pakkorekrytoimiseen valtakunnan armeijaan ja etunimien saksalaistamiseen. Luxemburgilaisten ominaislaatu ei siinä tilanteessa paljon painanut. Tässä kollektiivisessa kokemuksessa on epäilemättä yksi Luxemburgin syvän EU-vakaumuksen alkulähde, ainakin sodan kokeneella ja sitä seuraavalla sukupolvella. Säilyykö näkemys EU:sta rauhanprojektina vielä uusille sukupolville, on avoin kysymys. – Pääministeri Juncker on valittanut, ettei poliittinen muisti ulotu edes kymmenen vuoden taakse ja ehdottanut puolivakavissaan, että kansalliset rajatarkastukset tulisi palauttaa Schengen-alueella puoleksi vuodeksi, jotta ihmiset näkisivät käytännössä, miten elämä on parantunut.

Suomi ja Luxemburg

Suomessa on kymmenen kertaa niin paljon väkeä kuin Luxemburgissa, mutta molemmat ovat Euroopan politiikassa pieniä maita. Vaikka niiden EU-historia on erilainen, kumpikin on profiloitunut pitkälti samalla tavalla: yhteistyökykyisinä, monenkeskistä yhteistyötä kannattavina ja EU:n puitteissa aktiivisina jäsenmaina. Ei olekaan yllättävää, että nimenomaan Suomen EU-jäsenyys on lähentänyt maita toisiinsa, kun uusia yhteistyömahdollisuuksia on tarjoutunut eri politiikkasektoreilla. Maailman vauraimpiin maihin kuuluva Luxemburg on menestynyt varsin mukavasti myös useissa elämänlaatua, demokratiaa ja hyvinvointia koskevissa kansainvälisissä mittauksissa – niissä samoissa, joissa Suomi muiden Pohjoismaiden ohella on yleensä kärjessä.

Suomi ja Luxemburg harjoittavat kumpikin kurinalaista talouspolitiikkaa ja pyrkivät julkisen talouden vakauttamiseen. Kumpikin maa on toistaiseksi saanut korkeimman mahdollisen luottoluokituksen ja kuuluu siten euroryhmän puitteissa kokoontuneeseen kuuden maan AAA-ryhmään. Suhtautumisessa euroalueen velkaantuneiden maiden pelastamiseen on kuitenkin ollut vivahde-eroja. Luxemburgissa katsotaan, että EU on solidaarisuusyhteisö, jonka puitteissa apua voidaan ehdollistaa vain rajallisesti. Suomessa esitetyt ajatukset vakuuksien pyytämisestä eivät ole saaneet täällä kannatusta. Slovakian päätös jäädä pois Kreikan avustuspaketista oli Luxemburgille karvas pettymys. Lähikuukaudet näyttävät, pysyykö Suomi samalla kurssilla vai ovatko nämä vivahde-erot kasvamassa substanssieroiksi.

Luxemburgin suhdetta Euroopan unioniin leimaa vahva omistajuus: kysymys on projektista, jossa se on ollut alusta alkaen vahvasti mukana. Luxemburgille on luontevaa pyrkiä EU:n ytimiin, koska se on jo valmiiksi Euroopan sydämessä. Suomea puhutellaan Luxemburgissa kohteliaasti ”vanhaksi jäsenmaaksi”, mutta koko Suomen EU-historia on vain samanmittainen kuin pääministeri Junckerin virkakausi hallituksen päämiehenä. Suomesta tuli EU:n jäsen 1.1.1995, ja Juncker nimitettiin pääministeriksi pari viikkoa myöhemmin, minkä jälkeen hänen puolueensa on voittanut vaalit ja muodostanut hallituksen jo kolmesti. Tämä vertailu kertoo siitä, että poliittinen muutos on Luxemburgissa hidasta, mutta muistuttaa myös maan pitkästä kokemuksesta eurooppalaisessa yhteistyössä. Siitä meilläkin voi olla oppimista.

 Marja Lehto
Kirjoittaja toimii suurlähettiläänä Suomen Luxemburgin suurlähetystössä

Kolumni on osa sarjaa, jossa Suomen EU-maissa työskentelevät suurlähettiläät tarkastelevat asemamaansa suhdetta EU:hun suomalaisesta näkökulmasta.

 


 

 

Päivitetty 28.3.2011

Takaisin ylös