Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot
Uutiset, 3.6.2009 | Ulkoministeriön kehitysviestintä

ITÄ, LÄNSI JA ETELÄ

Zimbabwen opetukset

Professori Mahmood Mamdanin artikkeli Zimbabwen opetukset julkaistiin London Review of Books -lehdessä viime joulukuussa. Mamdani sanoo halunneensa irrottaa Zimbabwe-keskustelun sitä hallinneista yksinkertaistuksista.

Miten Robert Mugabe onnistuu pysyttelemään vallassa? Poleemisessa kirjoituksessaan Mamdani hakee selitystä Zimbabwen yhteiskunnan kahtiajaoista, joita ovat syventäneet paitsi Mugaben pakkovalta myös länsimaiden toiminta.

Kehitys-Utveckling julkaisee Mamdanin kirjoituksen lyhennettynä.

Länsimaissa Robert Mugabe on yksimielisen parjattu hahmo. Niin liberaalit kuin konservatiiviset kommentaattorit esittävät hänet brutaalina diktaattorina ja syyttävät häntä siitä, että Zimbabwe on vajonnut köyhyyteen ja hyperinflaatioon. Maan taantuvan tuotannon syyksi nimetään se, että Mugaben mustat kannattajat anastivat valkoisten omistamat maatilat.

Mugaben autoritaarisuutta ja hänen osuuttaan väkivallan rohkaisemisessa on mahdoton kieltää. Mugaben politiikka on edistänyt maan talouden romahtamista. Mugaben haluttomuus jakaa valtaa maan kasvavan opposition kanssa on johtanut kitkerään umpikujaan.

Tämän näkemyksen Zimbabwen kriisistä löytää kaikista lehdistä, Economistista FinancialTimesiin, Guardianista New Statesmaniin. Se ei kuitenkaan selitä, miten Mugabe on onnistunut pysymään vallassa. Hän on hallinnut sekä pakkovallalla että myöntymyksellä: raa'alla maareformillaan hän on kerännyt myös huomattavaa suosiota niin Zimbabwessa kuin muualla eteläisessä Afrikassa.

Monet ovat verranneet Mugabea Idi Aminiin ja hänen toteuttamaansa aasialaissyntyisen väestön karkotukseen Ugandasta. Vertailu ei ole vailla perää. Itse olin yksi niistä 70 000 eteläaasialaista syntyperää olevasta ihmisestä, jotka Amin potkaisi pois Ugandasta vuonna 1972.

Palasin Ugandaan vuonna 1979. Paluutani seuraavina kuukausina jouduin huomaamaan, ettei kukaan vastustanut "aasialaisten" karkotusta. Useimmat sanoivat vain, että "toteutustapa oli huono". Todennäköisesti samoin sanotaan Zimbabwen maanjaosta.

Mugabea ja Aminia ei erota muista autoritaarisista hallitsijoista niinkään heidän kansankiihotuksensa kuin se, että he esiintyivät massojen oikeuksien ajajina ja onnistuivat voittamaan puolelleen niitä, joiden oikeudet eivät siirtomaavallan aikana toteutuneet.

Mitä Aminin julmuuksista ikinä ajateltiinkin, ugandalaiset kokivat aasialaisperäisen väestön karkotuksen aidon itsenäisyyden sarastukseksi. Samalla tavoin zimbabwelaiset aikanaan kenties muistavat vuodet 2002-2003 kolonialistisen kauden päättymisenä. Tämä olisi terveellinen lähtökohta kaikille nyky-Zimbabwesta tehtäville arvioille.

 Maan anastaminen oli alkanut vuonna 1889 ja saatu päätökseen 1950-luvulla. Vaikka maakysymys oli ruokkinut ja kasvattanut Ian Smithin hallitukseen kohdistuvaa vastarintaa, sitä ei koskaan todella käsitelty. Ei siinäkään vaiheessa, kun maa Britannian tuella itsenäistyi ja siirtyi enemmistövaltaan.

Kun Etelä-Rhodesiasta vuonna 1980 tuli Zimbabwe, edelleen noin 6 000 valkoista viljelijää omisti 15,5 miljoonaa hehtaaria parasta maanviljelysmaata, 39 prosenttia kaikesta maasta. Samaan aikaan 4,5 miljoonaa omavaraisviljelijää (miljoona kotitaloutta) sai tulla toimeen 16,4 miljoonalla hehtaarilla kuivaa ja hedelmätöntä yhteisomistuksessa olevaa maata, jolle heidät oli siirtomaavallan aikana osoitettu. Näiden ryhmien väliin jäi 8 500 mustaa viljelijää, joiden hallussa oli 1,4 miljoonaa hehtaaria maata.

Tällainen järjestely ei ollut millään tavoin kestävä pitkän aseellisen kamppailun jälkeen itsenäistyneessä maassa. Siitä huolimatta Britannian luonnostelema ja uudisasukkaiden innokkaasti kannattama Lancaster Housen sopimus vuodelta 1979 ei huomioinut sitä, millä edellytyksillä vakaa yhteiskuntakehitys voitaisiin varmistaa.

Lyhytnäköisyyttä kuvastaa kaksi sopimuksen lauseketta. Toinen kehotti maaluovutuksiin "halukas ostaja, halukas myyjä" -pohjalta, brittien rahoituksella. Toinen varasi 20 prosenttia parlamenttipaikoista valkoisille, joiden osuus maan väestöstä oli kolme prosenttia. Se antoi uudisasukkaille tehokkaan veto-oikeuden muutoksiin, joita sopimusehtoihin ehkä tavoiteltaisiin. Tämä oli enemmistövaltaa parhaimmillaan.

Lancaster Housen pykälien riittämättömyys siirtomaavallan purkamiseksi varmisti sen, että maakysymys pysyi itsenäisen Zimbabwen politiikan keskiössä. Maanluovutukset olivat itsenäisyyden ensimmäisenä vuosikymmenenä niin mitättömiä, että ne pikemmin lisäsivät kuin tyynnyttivät maata haluavien nälkää.

 Uusi hallinto, joka oli koottu Harareen Robert Mugaben ja hänen Zanu-puolueensa johdolla, tavoitteli kahdeksan miljoonan hehtaarin maan ostoja. Näille alueille haluttiin asuttaa 162 000 kotitaloutta huonoilta yhteisömailta. Pakkolunastusten kieltäminen nosti kuitenkin maan hintaa ja rohkaisi valkoisia tilallisia myymään vain huonointa viljelymaata.

Vuosikymmenen päättyessä vain 58 000 perhettä oli uudelleen asutettu kolmen miljoonan hehtaarin maa-alalle. Vain 19 prosenttia vuosina 1980-1992 hankitusta maasta oli ensiluokkaista maatalousmaata.

Maanluovutukset painottuivat vuosikymmenen alkupuoliskoon. Mitä suuremmaksi maan nälkä kasvoi, sitä yleisemmiksi kävivät tilojen valtaukset. Vuonna 1985 Mugabe perusti paikallisia iskuryhmiä torjumaan maanvaltauksia. Vielä tässä vaiheessa Zimbabwen laki määritti valtaajat rodullisesti "afrikkalaisiksi, joiden talo sijaitsee alueella, joka on julistettu eurooppalaiseksi tai muutoin varattu". Vuoteen 1990 mennessä maaseutuväestöstä 40 prosenttia arvioitiin maattomaksi.

Kun Lancaster House -sopimuksen säännökset maanluovutuksista umpeutuivat vuonna 1990, paine suoraan toimintaan kasvoi myös kahdesta muusta syystä. Painetta lisäsivät Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n määrittämä rakennesopeutusohjelma ja toistuva kuivuus.

Vaatimukset maareformiin nousivat kahdelta äärilaidalta, jotka molemmat kuuluivat lujasti Mugaben leiriin. Toisaalla olivat vapautussodan veteraanit, toisaalla pieni mutta kasvava ryhmä kotimaisen bisneksen tekijöitä, jotka olivat toistaiseksi olleet enemmistövallan suurimpia hyötyjiä.

Itsenäisyystaistelun päätyttyä vuonna 1980 yhteensä 20 000 vapaustaistelijaa oli liitetty osaksi maan armeijaa tai muuta valtionhallintoa. Loppujen noin 45 000:n piti selviytyä miten parhaiten taisivat. Toimeentulo ilman maata ja työtä oli vaikeaa, minkä vuoksi maanvaltaukset alkoivatkin maaseudulla pian itsenäistymisen jälkeen.

Mugabe ja muut Zanun johtajat olivat alkuun taipuvaisia panemaan veteraanien valitukset opposition piikkiin. Kilpaileva vapautusliike, Joshua Nkomon johtama Zapu, oli jäänyt maan itsenäistyessä marginaaliin. Kun Zanu ja Zapu vuonna 1987 allekirjoittivat yhteistyösopimuksen, molempien leirien aiemmat taistelijat kuitenkin aktivoituivat maakysymyksessä.

Merkittävin yhteisaloite oli veteraanien etuja ajavan järjestön ZNLWA:n (Zimbabwe National Liberation War Veterans Association) perustaminen. Järjestö vaati eläkkeitä ja maan uudelleenjakoa. Järjestö kokosi pian suuren jäsenistön, joka edusti useimpia zimbabwelaisen yhteiskunnan kerroksia ja myös kahta merkittävintä etnistä ryhmää.

Enemmistön muodostavat shonat olivat Zanun taustalla, vähemmistöön kuuluvat ndebelet puolestaan Zapun. Vaikka suurin voima oli peräisin maaseudulta, järjestö saattoi kerskua kansallisella kannatuksella. Tulevassa valtataistelussa tämä oli ratkaiseva etu verrattuna kaupungeista lähtöisin olevaan ammattiyhdistysliikkeeseen.

Kun rakennesopeutuksen vaikutukset alkoivat vuonna 1991 tuntua, ensimmäisiin kärsijöihin kuuluivat juuri sotaveteraanit. Kokonaisia ministeriöitä ja entisten taistelijoiden tukevasti miehittämää muuta valtionhallintoa purettiin. Tämä johti sarjaan veteraanien ja hallituksen välisiä yhteenottoja, jotka saivat suurta huomiota.

Sen jälkeen kun Lancaster Housen sopimus oli umpeutunut, hallitus tavoitteli maltillista ratkaisua vaihtamalla "halukas myyjä, halukas ostaja" -mallin uuteen lakiin. Maanhankintalaki säädettiin vuonna 1992 ja se antoi valtiolle valtuudet pakkolunastuksiin. Maanomistajat säilyttivät kuitenkin oikeuden haastaa asetettu hinta ja saada korvaus käteisellä.

1990-luvun loppuun mennessä markkinavetoiset maanluovutukset olivat tyrehtyneet. Niin olivat myös brittien maksut rahastoon, jonka piti korvata menetykset maanomistajille. Rahastosta maksettiin vuosina 1980-1992 kaikkiaan 44 miljoonaa puntaa, joka oli paljon vähemmän kuin Lancaster Housen sopimus oli ennakoinut.

Kun uusi työväenpuolue astui Britanniassa valtaan vuonna 1997, kansainvälisestä kehityksestä vastaava ministeri Clare Short totesi, että hän tai hänen kollegansa eivät olleet peräisin Britannian maata omistavasta luokasta, joten heille ei voitu sälyttää vastuuta siitä, mitä britit olivat tehneet siirtomaa-Rhodesiassa. "Minun omat juureni ovat Irlannissa, emmekä me olleet siirtomaavalta", Short perusteli.

Samaan aikaan Zimbabwen sisällä kiihtyivät vaatimukset pakkolunastuksista. Sotaveteraanit johtivat maanvaltauksia Svosvessa ja Goromonzissa vuonna 1997. Valtauksista seurasi yhteenottoja Mugaben ja Zanu-puolueen kanssa. Veteraanit kokosivat joukkoihinsa paikallisia johtajia ja poliitikkoja, maaseutuväestöä ja hengellisiä vaikuttajia (joilla oli ollut keskeinen rooli Ian Smithin vastaisessa taistelussa). Siitä seurasi koordinoitujen maanvaltausten aalto, joka löi yli maan.

Veteraanit saivat tärkeää tukea Indigenous Business Development Centre -nimiseltä vähemmistöjä tukevalta lobbausjärjestöltä. Siihen kuului uutta mustaa keskiluokkaa. Siirtomaavallan maattomat uhrit ja uudisasukkaiden valtakaudesta hyötynyt eliitti yhdistivät voimansa.

Sekä omista tarkoitusperistään että vastauksena maanvaltaajien ja mustan eliitin luomaan paineeseen Mugabe päätti vuonna 1999 tarkistaa Lancaster Housessa luonnosteltua perustuslakia. Tavoitteena oli kaksi merkittävää muutosta. Toinen sallisi Mugaben pysyä vallassa vielä kaksi kautta sekä varmistaisi poliittisille ja sotilaallisille johtajille immuniteetin mahdollisilta rikossyytteiltä. Toinen muutos antaisi hallitukselle valtuudet ottaa valkoisten viljelijöiden maata haltuunsa ilman korvauksia. Korvaukset nähtiin Britannian velvollisuudeksi.

Muutosehdotukset alistettiin kansanäänestykseen helmikuussa 2000. Ne hävisivät: 45 prosenttia äänestäjistä kannatti muutoksia, mutta vain vähän yli viidennes äänioikeutetuista oli antanut äänensä. Hararen ja Bulawayon kaupunkikeskukset olivat selkeästi muutoksia vastaan, maaseutualueilla äänestysaktiivisuus jäi hyvin vähäiseksi. Zimbabwe oli päätynyt käännekohtaan.

 Varhaisessa vaiheessa siirtomaakauden byrokratia oli muovannut maan etnisen mosaiikin hallinnolliseksi kartaksi, joka kannusti etnisiä ryhmiä ja alueita maksimaaliseen kilpailuun ja minimaaliseen yhteistyöhön.

Hallinto varmisti muun muassa sen, että työvoimaa kaivoksiin, tuotantoon ja palvelualalle ei värvätty sellaisilta alueilta, joilla väestöä tarvittiin työvoimaksi suurtiloille ja plantaaseille. Nämä alueet olivat sattumoisin enimmäkseen shona-alueita. Siksi ei ollut kovinkaan yllättävää, että ammattiyhdistysliike lähti kehittymään ndebele-pohjalta. (Robert Mugabe kuuluu shona-enemmistöön.) Shona-ndebele -jako oli ollut merkittävä jo kahdessa itsenäisyydestä taistelevassa sissiliikkeessä ja loi suuria jännitteitä shona-vetoisen hallituksen ja ndebele-valtaisen työväenliikkeen välille.

Samaan aikaan, kun Mugabe ajoi muutoksia Lancaster Housen perustuslakiin, taisteluun ryhmittyi vaikuttava yhteenliittymä, jossa olivat mukana ammattiyhdistykset, kirkot, kansalaisliikkeet sekä valkoiset tilalliset ja länsimaisia hallituksia.

Muutama kuukausi ennen vuoden 2000 kansanäänestystä syntyi Movement for Democratic Change (MDC), joka kampanjoi ei-äänten puolesta. Yhteenliittymä oli kirjava. Siinä oli mukana toisaalta julkisen sektorin työntekijöitä, jotka yrittivät paluuta rakennesopeutusta edeltävään aikaan, toisaalta vankkumattomia vapaiden markkinoiden kannattajia, jotka olivat valmiita yksityistämään kaiken mahdollisen koulujärjestelmä mukaan luettuna.

Kun perustuslain muutokset eivät menneet läpi, veteraanit vastasivat käynnistämällä maanvaltauksia Masvingon maakunnassa. Tämä sai aikaan hallitsevan puolueen jakautumisen. Mugabe oli ulkomailla ja hänen sijaisenaan toiminut Joseph Msika käski poliisia sytyttämään tuleen valtaajien pystyttämät hökkelit. Tämä oli linjassa Zanu-PF:n varhaisemman politiikan kanssa. Tuolloin kansainvälinen yhteisö ylisti Mugabea "välittäjäksi", joka varmisti Zimbabween jääneiden valkoisten turvallisuuden ja omaisuuden häätämällä mustat maanvaltaajat.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin asetelma oli toinen, sillä valkoisten kannatus ei enää ollut Mugabelle yhtä tärkeä. Sen sijaan veteraanien luoma paine oli kasvanut valtavaksi. Mugabe palasi matkaltaan ja julisti, ettei hallitus ryhtyisi häätötoimiin.

Kun valtaukset levisivät kaikkiin maakuntiin - kiivaimpana kautena vallattiin 800 tilaa - hallituksen ja puoluehierarkian jako syveni. Toimeenpanovallan ja oikeuslaitoksen välinen jännite heikensi laillisuusperiaatetta. Joukko tuomareita erotettiin ja tilalle nimitettiin maareformille suosiollisempia.

Maareformi eteni ohituskaistaa. Hallitus määritteli pakolla haltuun otettavan maan: käyttämätön tai alikäytössä oleva maa, sellainen, jonka omistaja oli ulkomailla tai jolla oli useita tiloja, määriteltyä laajempi maa-ala tai maa, joka rajoittui yhteisömaihin.

Noin 2 900 kaupallisen farmin omistajille annettiin 90 päivää aikaa muuttaa maasta. Hallituksen ohjeistuksen mukaan pakkoluovutettavien tilojen omistajille korvattaisiin maan parannustoimet, mutta ei itse maata, joka oli siirtomaavallan aikana anastettu alkuperäisiltä omistajilta.

Määräajaksi pikavauhtia toteutetuille maahankinnoille annettiin elokuu 2002. Se tuli ja meni, mutta valtaukset jatkuivat ilman hillitsemistä seuraavan vuoden puoliväliin ja vähäisemmässä mitassa vielä vuoden sen jälkeenkin. Paikalliset johtajat taistelivat maata kannattajilleen ja itselleen, samoin tekivät heidän kollegansa valtionhallinnossa ja yksityissektorilla.

Vuonna 2005 hallitus hyväksyi säädöksen, jonka mukaan kaikki maatalousmaa kuuluu valtiolle. Maat vietiin kaikkiaan lähes 4 000 valkoiselta tilalliselta ja jaettiin edelleen: 72 000 suurtilaa sai 2,19 miljoonaa hehtaaria ja 127 000 pientilallista yhteensä 4,23 miljoonaa hehtaaria.

 Edelleen kiistellään kiihkeästi siitä, mitä maareformi on merkinnyt tai jatkossa merkitsee Zimbabwen taloudelle. Viime aikoina on näkynyt merkkejä siitä, että akateeminen mielipide on muuttumassa. Ian Scoones Sussexin yliopiston kehitystutkimuksen laitokselta haastaa median ja tutkijoiden totunnaisia näkemyksiä: Niiden ongelmana on se, että maareformin tietyt hyvin tuhoisat piirteet ovat muodostuneet totuudeksi koko prosessista.

Scoones on tehnyt tutkimuksen yhteistyössä Western Capen yliopiston maataloustutkimuksen ohjelman (PLAAS) kanssa. Tutkimus tunnistaa viisi myyttiä. Niistä ensimmäinen on se, että maareformi on epäonnistunut täysin. Toisen mukaan hyötyjät ovat olleet enimmäkseen poliittisia liittolaisia. Kolmas sanoo, että uusille tiloille ei ole ollenkaan investoitu. Neljännen ja viidennen mukaan sekä maatalous että maaseudun talous ovat romahtaneet.

Kuluneiden kahdeksan vuoden aikana pienviljelijät ovat kestäneet erityisen hyvin sekä Zimbabwen poliittisen ja taloudellisen kaaoksen että maata vaivanneen kuivuuden. PLAASin johtaja Ben Cousins on tunnustetuimpia maataloussektorin muutoksen analysoijia eteläisessä Afrikassa. Hän on aiemmin arvellut, että maareformi tuhoaa maataloustuotannon, mutta toteaa nyt, että Zimbabwen tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeitä ovatkin pienviljelijöille maksettavat tuet. Niiden avulla on mahdollista yltää ruokaturvaan.

Zimbabwe on kokenut siirtomaavallan jälkeen suurimman omaisuuden siirron eteläisessä Afrikassa - ja se on toteutunut äärimmäisen nopeasti. Kaikkiaan 80 prosenttia 4 000 valkoisesta tilallisesta menetti maansa, ja useimmat heistä jäivät Zimbabween.

Maan uudelleenjako oli omistussuhteiden osalta vallankumous, joka lisäsi yli satatuhatta pienomistajaa omistuspyramidin pohjalle. Joskaan ei poliittisesti, niin yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa mielessä kyseessä oli demokraattinen vallankumous. Sillä oli silti raskas hinta.

 Ensimmäinen uhri oli oikeusjärjestelmä, joka oli heikko jo 1986. Kun kansainväliset avunantajat painostivat hallitusta parlamenttivaaleihin vuonna 2000, se yksinkertaisesti järjesti tuloksen itselleen edulliseksi. Vaaleja seuranneissa väkivaltaisuuksissa kuoli yli sata ihmistä, mukaanluettuina kuusi valkoista tilallista ja 11 mustaa maataloustyöntekijää. Osa väkivallasta oli hallituksen sponsoroimaa ja suurin osa siitä oli valtion hyväksymää. Oikeuslaitos järjestettiin uuteen uskoon, paikalliset instituutiot politisoitiin ja sellaisia lakeja saatettiin voimaan, jotka antoivat paikallisille toimijoille valtuudet nitistää maareformin vastustajat.

Robert Mugabe julisti vastavoimansa ammattiyhdistysliikkeessä ja kansalaisjärjestöissä vanhan valkoisen vallan palvelijoiksi. Hän antoi paikallisille kaarteille ja valtion turvallisuudesta vastaaville viranomaisille valtuudet jahdata oppositiota. Sorto ja uudistus kulkivat käsi kädessä. Vuonna 2003 johtava riippumaton sanomalehti The Daily News suljettiin.

Maareformi oli ollut häikäilemätön, mutta vuonna 2004 väkivalta alkoi laantua. Vuoden 2005 parlamenttivaalien aikaan väkivaltaa oli jo huomattavasti vähemmän.

Jälkikäteen tarkasteltuna on hätkähdyttävää, miten vähäistä yhteiskunnallista kuohuntaa tästä massiivisesta sosiaalisesta muutoksesta lopulta seurasi. Selityksenä on se, että maaseudulla paikalliset avainhahmot osallistuivat ad hoc -pohjalta syntyneisiin maakomiteoihin. Vuonna 2000 näihin komiteoihin vedettiin mukaan keskusjohdon turvallisuusviranomaiset, hallituspuolueen ja paikallishallinnon edustajat, samoin kuin paikalliset veteraanit ja perinteiset johtajat.

Toinen uhri olivat maataloustyöläiset. Heitä oli kaikkiaan noin 300 000, noin puolet osa-aikaisia. Ohituskaistaa etenevä reformi johti näiden työläisten massiiviseen paikoiltaan siirtymiseen. Noin viidennes tuli naapurivaltioista ja sai yhteisömailla osakseen epäluuloa, sillä heitä pidettiin ulkomaalaisina ja monilta evättiin kansalaisoikeudet. Osa noin 150 000 maatyöläisestä lyöttäytyi yhteen valtaajien kanssa - ei tosin yleensä niillä tiloilla, joilla he olivat itse olleet palkattuina. Noin 90 000 työläistä säilytti työpaikkansa sokeria ja teetä tuottavilla tiloilla. Noin 8 000 sai maata itselleen. Monet siirtyivät vakituisesta työstä tilapäistyöhön, monet muut joutuivat täydentämään laihaa toimeentuloaan kalastuksella, kaupustelulla, varastamalla tai prostituutiolla.

Maareformin tunnetuimpia uhreja olivat kaupunkien köyhät, jotka toivoivat hyötyvänsä siitä, että maanvaltaukset ulottuisivat myös kaupunkialueille.

Veteraanit johtivat kaupunkialueille tehtyjä valtauksia vuosina 2000-2001. He saivat mukaansa asuntokooperatiiveja ja yhdistyksiä, jotka perustivat laittomia asuinalueita ja kauppapaikkoja. Valtio pelkäsi kuitenkin menettävänsä kaupungeissa kontrollin oppositiopuolue MDC:lle. Siksi kaupungeissa alkaneet valtaukset tyrehdytettiin kovakätisesti.

Viimeinen uhri oli ruoan tuotanto. Aiempi ruoanviejämaa kärsii tänä päivänä sekä ulkomaan valuutan että ruoan puutteesta. Vuosina 2002-2003 puolet maan väestöstä oli riippuvainen ruoka-avusta. Kyse oli kuivuusvuodesta, ja lukemat paranivat vuosiksi 2004-2005. Mutta jälleen yhden kuivuusvuoden jälkeen YK arvioi, että vuonna 2009 puolet maan runsaasta 13 miljoonasta asukkaasta on uudelleen riippuvaisia ruoka-avusta.

Miljoona ruoka-avun tarvitsijaa kuuluu köyhään kaupunkiväestöön, jolla ei ole rahaa tuontiruokaan. Loput ovat maaseutuväestöä, jota myös kuivuus on koetellut. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat selvimmillään marginaalisilla alueilla ja yhteisömailla, joita viljelevät miljoonat pienviljelijät.

Kuivuuden vaikutusten erottaminen reformin aikaansaannoksista edellyttää zimbabwelaisten maataloustuottajien jakoa kolmeen ryhmään. Paikalliset valkoiset tuottajat olivat maareformin kohteena. Toinen ryhmä oli maaseutuväestö, joka viljelee yhteisömaita.

Kolmas ovat ulkomaiset yritykset, joiden suurtilat jäivät pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta koskemattomiksi. Esimerkiksi Harry Oppenheimer menetti suurimman osan yksityisesti omistamaansa maata. Sen sijaan hänen yhtiönsä Anglo American säilytti sokeriviljelmänsä, jotka hän sittemmin myi Tongaat Hulettille, eteläafrikkalaiselle yritykselle, jolla on hallussaan 15 000 hehtaaria maata Zimbabwessa.

Pähkinänkuoressa: Valkoiset kaupalliset tuottajat keskittyivät vientiin meneviin tuotteisiin, ja yhteisömaiden viljelijät vastasivat suurimmalta osin ruokaturvasta.

Ulkomaanvaluutan tähän asti tärkein lähde on tupakantuotanto, joka on keskittynyt suurille kaupallisille tiloille. Pääasiassa maareformin seurauksena se on kärsinyt ankarimman pudotuksen. Maissi ja puuvilla ovat pienviljelijöiden lajikkeita, eikä niihin ole suoraan vaikuttanut maareformi. Sen sijaan ne ovat kärsineet pahasti pitkittyneestä kuivuudesta. Maissin tuotanto putosi vuosien 2000 ja 2003 välissä noin 90 prosentilla. (Maailman ruokaohjelman mukaan vuoden 2002 kuivuus oli eteläisessä Afrikassa pahin 20 vuoteen.) Sen sijaan suurten yhtiöiden kasvattamien sokerin, teen ja kahvin tuotanto on säilynyt vakaana.

Kuivuuden ja maareformin lisäksi tuotannon putoamiselle on kolmaskin syy. Se on avunantajien boikotti. Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana Zimbabwe on kahdesti ollut länsimaiden sanktioiden kohteena. Kun maa antoi yksipuolisen itsenäisyysjulistuksensa vuonna 1965, se sai osakseen hyvin "pehmeät" pakotteet. Ne eivät estäneet maata nousemasta Saharan eteläpuolisen Afrikan toiseksi teollistuneimmaksi 1970-luvun puoliväliin mennessä.

Pakotteiden aika koitti jälleen vuonna 1998, kun Zimbabwe meni mukaan Kongon sotaan. Sinä vuonna avunantajat lupasivat vain laimeasti apua Zimbabwelle. Seuraavana vuonna IMF katkaisi lainarahoituksen Zimbabwelle. Samaan aikaan Yhdysvallat ja Britannia päättivät tukea rahallisesti perustuslain muutosta vastustanutta työväenliikettä sekä myöhemmin antaa tukea myös täysiverisen oppositiopuolueen MDC:n synnylle. Sen jälkeen kun nopeutettu maareformi vuonna 2000 alkoi, läntinen avunantajayhteisö sulki oven Zimbabween.

 Sanktioiden vanha paradigma, eristäminen, on korvautunut interventioilla, joissa yhdistyvät hallinnon rankaiseminen ja opposition tukeminen. Niin kutsutut fiksut pakotteet kohdennetaan hallitukseen ja sen avainkannattajiin. Vuonna 2002 Yhdysvallat, Britannia ja Euroopan unioni ottivat käyttöön muun muassa matkustusrajoitteita.

Pakotteet vaikuttavat pääasiassa tavallisten ihmisten elämään. Maan valuuttavaranto kattoi vuonna 2006 enää yhden kuukauden tuonnin, kun se kymmenen vuotta aiemmin kattoi kolme kuukautta. Suorat ulkomaiset sijoitukset kutistuivat 444 miljoonasta Yhdysvaltojen dollarista vuonna 1998 vain 50 miljoonaan vuonna 2006.

Avunantajien tuki terveyteen ja opetukseen oli kaikkien aikojen matalinta tasoa. Esimerkiksi Tanska peruutti noin 30 miljoonan dollarin tuen terveyssektorille vuonna 2000. Ruotsi keskeytti tukensa opetukselle. Yhdysvallat katkaisi ruoka-avun maareformin ajaksi ja vastusti Zimbabwen anomusta aidsin vastaista työtä tukevalle maailmanlaajuiselle terveysrahastolle, vaikka Zimbabwen tartuntatilanne kuuluu maailman pahimpiin.

Vuoden 2002 parlamenttivaaleissa Mugabe sai äänistä noin 56 prosenttia ja oppositiopuolue MDC:n Morgan Tsvangirai 42 prosenttia. Syytökset Zanu-PF:n harjoittamasta väkivallasta ja viimehetken vaalivilpistä olivat yleisiä. Tsvangirain vahvoilla kannatusalueilla, kaupungeissa, äänestyspaikat suljettiin aikaisin, kun Mugaben varmoille kannatusalueille maaseudulla perustettiin ylimääräisiä äänestyspaikkoja. Tästä huolimatta oli selvää, että Zanu-PF:n kannatus oli suurempaa kuin maareformia edeltäneissä vaaleissa vuonna 2000.

George W. Bush ja Tony Blair eivät tunnustaneet vaalitulosta, mutta Namibian, Nigerian ja Etelä-Afrikan tarkkailijaryhmä totesi, että tulos oli laillinen.

Mikä totuus lopulta onkaan, afrikkalaisilla ei ollut paljon tehtävänään kasvavan länsimaisen painostuksen alla. Erityisen voimakkaasti esiintyi Britannia. Kolmen Kansainyhteisön maan (Australia, Nigeria, Etelä-Afrikka) paneeli kutsuttiin koolle pohtimaan Zimbabwen tilannetta. Se päätyi erottamaan Zimbabwen Kansainyhteisöstä vuodeksi. Zimbabwe vetäytyi organisaatiosta.

 Zimbabwen maareformin kokemukset ovat panneet hälytyskellot soimaan sekä Etelä-Afrikassa että kaikissa entisissä siirtomaissa, joissa maanjako on edelleen kiistakysymyksenä. Etenkin Etelä-Afrikassa Zimbabwessa koettu kuohunta ja katkeruus tuntuivat varoitukselta.

Huolestunut Etelä-Afrikka ja eteläisen Afrikan kehitysyhteisön SADC:n vähemmän vaikutusvaltaiset jäsenet tuntuvat ajattelevan, että länsimaiset sanktiot ovat vain pahentaneet asioita.

Kasvaneesta (Etelä-Afrikan hallituspuolue) ANC:n sisäisestä paineesta huolimatta presidentti Thabo Mbeki jatkoi virkakaudellaan sovittelevaa politiikkaa suhteessaan Robert Mugabeen. Tämä sekä polttoaineen ja sähkön toimittaminen pohjoiseen naapurimaahan asettivat Etelä-Afrikan ristiriitatilanteeseen suhteessa länsimaisiin hallituksiin. Etelä-Afrikka ja SADC-maat kuvailivat lähestymistapaa "vakauttavaksi", "hiljaiseksi diplomatiaksi" ja puuttumattomuudeksi toisen valtion sisäisiin asioihin. Länsi näki sen tietoisena yrityksenä vähentää sanktioiden merkitystä. Kritiikkiä nousi myös Etelä-Afrikan sisältä. Viime aikoina muun muassa Nelson Mandela on arvostellut Mbekin harjoittamaa linjaa liian sovittelevaksi.

Vuonna 2007 SADC kehotti lopettamaan Zimbabwen vastaiset pakotteet ja myöntämään kansainvälistä tukea maareformista elpymiseen.

Seuraavana vuonna länsimaat käyttivät kuitenkin vaikutusvaltaansa SADC:n keskeisiin jäseniin Botswanaan ja Sambiaan, ja järjestö jakautui sisäisesti. Botswanan presidentti Ian Khama ilmoitti julkisesti, ettei tunnusta vuoden 2008 vaalitulosta.

Paine SADC-maita kohtaan ei nouse vain länsimaista vaan myös alueen ammattiyhdistysliikkeestä. Etelä-Afrikan Cosatulla on vahvat yhteydet Zimbabwen ammatilliseen keskusjärjestöön (ZCTU). Tämänhetkisessä Zimbabwen kriisissä huomiota herättää se, etteivät pelkästään länsimaat ja länsimyönteiset hallitukset ole sanktioiden puolella. Myös monet aktivistit ja intellektuellit ovat asettuneet kaukaisten tai pitkäaikaisten vihollistensa puolelle tavoitteenaan päästä eroon valtaan takertuvasta autoritaarisesta hallituksesta.

 Kiistanaiheet eivät ole uusia. Ne kiertyvät kysymyksiin nationalismista ja demokratiasta. Vastakkain ovat kansallisen suvereniteetin ja valtionationalismin mestarit sekä kansalaisyhteiskunnan ja kansainvälisyyden puolestapuhujat.

Yksi ryhmä syyttää toista autoritaarisuudesta ja suvaitsemattomuudesta. Toinen väittää, että kriitikot piehtaroivat avunantajien anteliaisuudessa. Kansallismieliset puhuvat historiallisesta rasismista, joka on vain siirtomaavallan päätyttyä muuttanut hallituksesta kansalaisyhteiskunnan puolelle. Kansalaisaktivistit puhuvat loppuunkalutusta nationalismista, joka käyttää ravintonaan vanhoja epäoikeudenmukaisuuksia. Tämä raivokas erimielisyys on oire Zimbabwen kaupunkien ja maaseudun välisestä syvästä kuilusta.

Kansallismieliset ovat kyenneet pitämään puoliaan kansalaisyhteiskunnan oppositioliikettä vastaan, koska heidän takanaan on suuri joukko maaseutuväestöä. Kamppailu näiden ryhmien välillä on johtanut vielä suurempaan katkeruuteen kuin sukupolvea aikaisemmin. Näin yksinkertaisesti sen takia, että uudisasutukseen perustuvan siirtomaavallan keskeisin perintö, maakysymys, jäi itsenäistymisen jälkeen kytemään ratkaisemattomana.

Eteläisen Afrikan johtajat ovat jonkinasteisella menestyksellä yrittäneet sammuttaa Zimbabwen liekkejä ennen kuin ne leviävät maan rajojen ulkopuolelle. Kannattaa panna merkille, että Zanu-PF:n ja MDC:n viime syyskuussa allekirjoittama ja Thabo Mbekin välittämä sopimus hyväksyy maan uudelleenjaon peruuttamattomana. Erimielisyydet liitetään vain tapaan, jolla se toteutettiin. Sopimus pitää korvausten maksamista valkoisille viljelijöille Britannian vastuuna.

Sopimuksen pitävyys on elintärkeää myös Mbekin jälkeisessä Etelä-Afrikassa. Harvat epäilevät sitä, että entisille uudisasukkaiden siirtomaille on koittamassa tilinteon hetki. KwaZulu-Natalin provinssissa lisääntyneet maanvaltaukset ja niihin liittyvä väkivalta osoittavat, että kello tikittää.

Mahmood Mamdani

Kirjoittaja on Columbian yliopiston antropologian professori ja Afrikan tutkimuksen laitoksen johtaja.

Alkuperäinen artikkeli ilmestyi London Review of Books -lehdessä 4.12.2008. Sen on lyhentäen suomentanut Erja-Outi Heino. Alkuperäinen artikkeli on luettavissa lehden verkkosivuilla lrb.co.uk

 Lähteet:

Moyo, S & Yeros, P. 2005b. Land Occupations and Land Reform in Zimbabwe: Towards the National Democratic Revolution. Teoksessa Moyo, S & Yeros, P (toim.) Reclaiming the Land. Zed Books.

Moyo, S & Yeros, P. 2007. The Radicalised State: Zimbabwe’s Interrupted Revolution. Review of African Political Economy, 111.

Moyo, S & Yeros, P. After Zimbabwe: State, Nation and Region in Africa. Teoksessa Moyo, S, Yeros, P & Vadell, J. (toim.) The National Question Today: The Crisis of Sovereignty in Africa, Asia and Latin America.

Chambati, W & Moyo, S. Fast Track Land Reform and the Political Economy of Farm Workers in Zimbabwe, Harare. AIAS Monograph Series.

Raftopoulos, B & Phimister, I. 2004. Zimbabwe Now: The Political Economy of Crisis and Coercion. Historical Materialism, 12: 4.

Bond, P & Manyanya, M. 2002. Zimbabwe's Plunge - Exhausted Nationalism, Neoliberalism and the Search for Social Justice. Merlin Press.

Bernstein, H. 2003. Land reform in Southern Africa in World Historical Perspective. ROAPE 96.

 (Kehitys-Utveckling 2.2009)

Päivitetty 29.5.2009

Takaisin ylös