Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
puh: 0295 350 000
Kaikki yhteystiedot | Saapumisohjeet
Puheet, 4.4.2011

”Siellä missä ei voi tehdä politiikkaa, on tehtävä historiaa”

Ulkoministeri Alexander Stubbin puheenvuoro Arabimaailma kuohuu – mikä muuttuu -seminaarissa 4.4.2011 Säätytalolla

Puhuttaessa muutokset mahdollisia

Arvoisat kuulijat,

jos Karl Marx eläisi tänään, hän todennäköisesti kirjoittaisi Kommunistisen manifestinsa (1848) aivan toisin: ”Aave kummittelee arabimaailmassa – liberaalin demokratian aave”. Tänään parikymmentä arabimaata on rajun yhteiskunnallisen myllerryksen keskellä. Liike suuntautuu harvainvaltaa vastaan, kansanvallan ja kansalaisoikeuksien puolesta. Paikoin rakennetaan jo arabidemokratiaa. Rakkaan kollegani Paavo Väyrysen sanoin: ”On muutoksen aika.”

Kun jossain päin maailmaa muutos lähtee kevätjäiden tavoin ryskyen liikkeelle, aiheuttaa tämä meille ministeriössä ja 98 edustustossamme pitkiä päiviä. Tämän olen tänään kolmr vuotta kestäneen ministerikauteni aikana saanut havaita. Ilokseni voin nyt esitellä myös alueella toimivia suurlähettiläitämme. He ovat suomalaisten tuntosarvet näihin tapahtumiin. He ovat myös keskeinen osa sitä verkostoa, jonka turvin suomalaisia tarvittaessa autetaan eri puolilla maailmaa.

Sanon suoraan: arabimaailman murros tuli täytenä yllätyksenä. Näin kävi, vaikka edustustojemme raportit ja monet muut seikat ovat puhuneet sen puolesta, ettei arabimaiden kehitys ole kestävällä pohjalla. Olemme silti ihan hyvässä seurassa - Tunisiasta alkaneen muutoksen laajuus ja nopeus yllätti lähes kaikki muutkin.

Arabimaailman myllerryksen takia olemme kokoustaneet, analysoineet, antaneet julkilausumia, evakuoineet, lähettäneet humanitaarista apua ja asettaneet pakotteita. Olen antanut näistä tapahtumista kymmeniä haastatteluita ja kirjoittanut pienempiä katsauksia blogiini. Tänään yritämme – yhdessä suurlähettiläideni kanssa – pysähtyä hahmottamaan kokonaisuutta. Käsittelen arabimaailman myllerrystä kolmen kysymyksen kautta: 1) Mitkä ovat arabimaailman murroksen taustat, 2) Mitä on odotettavissa ja 3) Miten Suomen ja EU:n tulisi toimia? Lopullisia vastauksia minulla ei tietysti ole – emmekä varmaan osaa esittää edes kaikkia tärkeitä kysymyksiä. Mutta tätä on edes yritettävä.

I Mikä on murroksen taustalla?

Kaikki arabimaat ovat erilaisia ja myös muutoksen syyt niissä vaihtelevat. Kaikissa maissa tilanteen kehitys on myös ollut monen tekijän summa. Uskon silti, että kokonaisuuden kannalta kolme tekijää ovat olleet ratkaisevia.

Ensinnäkin: talouden heikko kehitys ei vastannut kansalaisten odotuksia. Arabimaailma ei yksinkertaisesti ole päässyt mukaan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana koettuun globaalitalouden kasvuun. Kasvu on Kiinassa ja Intiassa nostanut satoja miljoonia ihmisiä pois köyhyydestä. Arabimaissa taloudellisella hyvinvoinnilla ei sen sijaan ole päästy herkuttelemaan: Vuosien 1980 ja 2004 välisenä aikana BKT henkeä kohti nousi arabimaissa 6,4 prosenttia. Ei siis vuodessa, vaan yhteensä koko aikana. Kiinan BKT per capita taas kasvoi samalla ajanjaksolla lähes joka vuosi enemmän kuin arabimaat koko tuona aikana!

Toiseksi: muutokseen pyrkiminen myös vauraissa öljyntuottajamaissa kertoo, että talouden lisäksi kyse on vahvasti arvoista. Kumouksethan eivät tapahtuneet alueen köyhimmissä maissa – vaan niissä joissa nöyryyttävän alamaisuuden ja odotusten ristiriita ylitti sietokyvyn. Nuoret ihmiset pystyivät jo kouluttautumaan, mutta eivät päässeet vaikuttamaan maansa kehitykseen eivätkä omassa elämässään kiinni kunnon työpaikkaan tai perheen perustamiseen. Vähän kuin lentokentällä, jossa ostaisi lipun, tsekkaisi lennolle sisään ja läpäisisi turvatarkastuksen. Mutta lento ei ikinä lähtisi.

Tyytymättömyyttä kasvattivat viranomaisten mielivalta, korruptio sekä johdon sukulaisten ja lähipiirin suosiminen. Joku muu pääsi aina lennolle mukaan, jonon ohi. Poliittinen järjestelmä ei tarjonnut mahdollisuutta vallan vaihtamiseen eikä mielipiteen ilmaisemiseen. Kun ei voinut tehdä politiikkaa, piti tehdä historiaa.

Kolmanneksi: kyse on myös muutosta janoavan sukupolven kumouksista. Erään tuoreen mielipidekyselyn mukaan jopa 80 % Persianlahden ulkopuolisten maiden arabinuorista pitää demokratiassa elämistä tärkeimpänä tavoitteenaan. Egyptin koko väestöstä lähes 60 % pitää demokratiaa oikopäätä sopivana maalleen ja tämän lisäksi 30 % katsoo demokratian sopivan, jos se otetaan käyttöön vähitellen. Tämä on tärkeää sekä murroksen taustan että sen seurausten ymmärtämisen kannalta. Vallankumousten tekijöiden enemmistön tavoitteena ei ollut islamismi eikä mikään muukaan ”ismi” – vaan päästä lähemmäs yhä paremmin netin, Al Jazeeran ja muun tiedonvälityksen kautta näkyville tullutta muuta maailmaa. Kyse on myös tiedonvälityksen monopolin murtumisesta – Wikileaksin paljastukset ja sosiaalisen median, Facebookin ja Twitterin, roolit ovat yllättäneet vallanpitäjät.

Tilanteesta voi löytää yhtäläisyyksiä Euroopan murrosvuosiin 1989 ja 1968. Vuoden 1989 tavoin muutos on arvopohjainen ja sisältää pyrkimyksen demokratiaan ja vapauteen. Vuoden 1968 tavoin merkittäviä ovat suuren nuoren ikäluokan kasvaneet odotukset sekä halu muutokseen.

Ulkomaailma ei juuri pystynyt vaikuttamaan arabimaailman muutoksen käynnistymiseen. Mutta esimerkillämme on silti ollut vaikutusta. Viime vuosien myllerryksessä ehdimme jo ehkä hieman aliarvioida länsimaisten arvojen kuten demokratian, oikeusvaltion ja liberaalin markkinatalouden houkuttelevuutta. Ne ovat ihmisarvoisen elämän kannalta sittenkin välttämättömiä, kaikkialla maailmassa. John Locke on oikeassa: ennen pitkää on kuunneltava kansan tahtoa.

II Mitä on odotettavissa?

Kristallipalloa meillä ei ole. Olemme vasta polun alkupäässä. Emme tiedä, mihin kaikki johtaa. Kolme seikkaa tuntuu silti perustellulta sanoa: 1) fundamenttiongelmia ei ole ratkaistu, 2) odotukset nousevat hyvin korkealle ja 3) emme tule näkemään suoraa, ennustettavaa ja johdonmukaista kehitystietä. Tämä ei mene kuten Strömsössä.

Pitkän aikavälin fundamenttiongelmat ovat siis pitkälti ennallaan. Vakaan yhteiskuntakehityksen tueksi tarvittaisiin aivan eri tavalla suorituskykyinen ja hyvinvointia luova talous. Arabimaissa työvoiman odotetaan kasvavan lähivuosina 3,5 – 4% vuodessa. Talouden pitäisi kasvaa Kiinan ja Intian tahtiin, jotta kaikille riittäisi töitä. Lähtökohdat ovat kuitenkin heikot: Maiden taloudet eivät tällä hetkellä ole kovinkaan vahvasti mukana globaalissa taloudessa. Egyptin vienti on vähäisempää kuin Perun, ja Tunisian vienti pienempää kuin Ecuadorin. Myöskään yhteiskunnan instituutiot – esimerkiksi oikeusvaltio tai naisten yhteiskunnallinen osallistuminen - eivät tällä hetkellä tue talouden kasvua. Israelin ja palestiinalaisten konflikti, joka on keskeinen alueen tyytymättömyyden syy, on edelleen ratkaisematta.

Toiseksi valtaan nouseviin kohdistuu suuria odotuksia. He joutuvat vastaamaan myös menneiden vuosikymmenien aikana tehdyistä virheistä. Yhteiskunnat pitäisi nopeasti saada oikealle kehitysuralle ja tuloksia aikaan. On myös olemassa suuri riski, ettei korkeisiin odotuksiin yhteiskunnallisista ja taloudellisista muutoksista voida vastata. Paljon riippuu varmasti siitä, miten Tunisiassa ja Egyptissä onnistutaan. Molemmat maat voivat toimia suuntaan ja toiseen esimerkkeinä ja malleina muille arabimaille. Kansa on myös alttiimpi osoittamaan mieltään, jos tuloksia ei tule nopeasti. Egyptissä työmarkkinoille tulee vuosittain 650 000 nuorta, jotka ovat nyt nähneet, mikä voima ilmaisun vapaudella ja Tahrir-aukiolla voi olla. Kauanko kärsivällisyys riittää?

Yhteiskuntien kehitystiet eivät ole suoria, ennustettavia tai johdonmukaisia. Osittain tämä johtuu maiden erilaisesta historiasta tai lähtötilanteesta. Maat eivät tule kulkemaan samoja polkuja. Muodostuu erilaisia maaryhmiä. Öljyrikkaat, kuten Saudi-Arabia tai Qatar, pyrkivät pitämään kiinni entisestä vaurautensa turvin. Jotkut, kuten Tunisia ja toivottavasti myös Egypti, liikkuvat kohti aitoa demokratiaa. Osa maista valitettavasti jatkaa – ja jopa lisää - kansalaisten sortoa, ihmisoikeuksien loukkauksia ja vie kansalaisilta toivon paremmasta. Epävakaus ja sen potentiaali jatkuvat. Tuskin yksikään alueen maa voi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myös islamilaisten liikkeiden nousu on yhä todennäköistä.

Jonkinlainen vertailukohta tulevan tien mutkaisuudesta saadaan Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton murroksesta 1989 - 1991. Pääosin kaikki näytti sujuvan rauhanomaisesti. Mutta, ja tämä on hyvin iso mutta, murros vei myös verisiin Jugoslavian hajoamissotiin. Demokratian voittokulkukin jäi vajaaksi. Osa maista sulkeutui ja käpertyi tiukkaan autoritarismiin. Onko tämäkään murros vielä päättynyt?

Yksi tärkeä kysymys liittyy arvojen ja intressien suhteeseen. Olen paljon miettinyt sitä, onko EU viime vuosina keskittynyt liikaa poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin laiminlyöden arvojen edistämistä. Perusteita tälle ajatukselle kyllä löytyy mutta kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä tästä ei kuitenkaan voida vetää.

Karkeasti ottaen arabimaailman edessä on kaksi skenaariota. Parhaassa tapauksessa Euroopan eteläisestä naapurialueesta kehittyy maailmantalouteen uusi merkittävä kasvualue, jonka yhteiskunnat vahvistavat demokraattisia instituutioitaan - arabidemokratiaa. Ne patoavat itse väkivaltaiset ääriliikkeet. Turkin kaltaisen taloudellisesti menestyvän, sekulaarin ja demokraattisen maan pääsääntöisesti myönteisen esimerkin arvo nousee entisestään. Näitä johtotähtiä ja demokratian sillanpääasemia tarvitaan lisää.

Huonossa tapauksessa aluetta leimaavat jatkossakin harvainvalta, fundamentalismi, köyhyys ja epävakaus, jonka vaikutukset läikkyvät pitkälle Eurooppaan. Uhkakuvista ei ole pulaa. On mahdollista, että näkemämme kansannousut muuttavat muotoaan uskonnolliseksi shiia-sunni – vastakkainasetteluksi. Tämä näkyi jo Bahrainin konfliktin aineksissa. Tulenarka ja seurauksiltaan arvaamaton kehityskulku olisi, mikäli tämä uskonnollinen vastakkaisasettelu etenisi alueelliseksi voimain mittelyksi Iranin ja Persianlahden neuvoston maiden, varsinkin Saudi-Arabian, välillä. Entä mitä tapahtuu Syyriassa? Toivon yhä, ettei maan hallinto etene tiellä, jonka se näyttää ensireaktioissaan valinneen.

Muutama sana Libyasta. Kriiseissä ja konflikteissa ei ole helppoja ja turvallisia ratkaisuja. Jos olisi, ei kansainvälistä yhteisöä tarvittaisi. Suomen jääminen YKTN- päätöslauselma 1973 mukaisen lentokieltoalueen toimeenpanon ulkopuolelle on saanut paljon palstatilaa. Toistan tässä vielä kerran, ettemme ole, eikä meistä saa tulla, vapaamatkustajia kansainvälisessä yhteisössä. Tuemme vahvasti suojeluvastuun toteuttamista. Olemme vastuunkantajia ja osallistujia, koska on meidän kansallinen etumme rakentaa yhteisvastuullista kansainvälistä järjestelmää ja tulla tunnustetuksi aktiivisena osallistujana. Kansainvälinen asemamme perustuu pitkälle siihen. Siksi kannamme kortemme kekoon eri tavoin Libyankin tapauksessa.

III Edessä valtava muutos - mitä pitää tehdä?

EU:lle arabimaailman muutos on haasteena vähintään samaa kokoluokkaa kuin Itä-Euroopan 1989 alkanut murros. Itä-Euroopassa muutosta ohjattiin myönteiseen uomaan jäsenyysperspektiivillä ja naapuruuspolitiikalla, jotka kannustivat maat kovaan työhön ja uudistuksiin. Muutos vei silti toistakymmentä vuotta aikaa. Yksittäisten maiden kehityksessä sovellettiin myös erilaisia keinoja, ja päädyttiin hieman erilaisiin lopputuloksiin. Välillä otettiin takapakkiakin.

Arabimaat eroavat monin tavoin Itä-Euroopan maista. Niillä ei ole muutaman sukupolven takana olevaa kokemusta demokratiasta kuten monilla Itä-Euroopan mailla oli 1989. Eivätkä ne aina ole kansallisvaltioita, vaan erilaisten heimo- ja klaanisiteiden merkitys on usein tärkeämpi kuin Euroopassa. Arabimaiden todellisuus on monessa suhteessa erilainen. Eikä meillä myöskään nyt ole käytössä isointa porkkanaa eli lupausta tulevaisuudessa häämöttävästä EU-jäsenyydestä.

Tarvitsemme silti tehokkaita keinoja, joilla arabimaita edesautetaan nousevalle kehitysuralle ja integroidaan lähemmäs Eurooppaa. Tarjolla olevat mahdollisuudet ovat suuret ja edellyttävät suurta panostusta. Esitän kolme perusperiaatetta siitä, mihin politiikkamme suhteessa arabimaihin tulee perustua.

1) Meidän on jatkuvasti pidettävä mielessä, että päävastuu arabidemokratian rakentamisesta on paikallisilla. Vaikka kansainvälinen yhteisö joutuisi puuttumaan kriiseihin ja ihmisoikeusloukkauksiin – kuten Libyassa on tehty - kenenkään ulkopuolisen ei tule sanella, kenen pitäisi nousta vaaleissa valtaan ja millaisiksi maita tulee kehittää.

2) Meidän tulee pystyä toimimaan erilaisten järjestelmien kanssa. 2010-luvun maailma on erilaisten talous- ja yhteiskuntajärjestelmien uudenlainen pelikenttä, jossa länsimaisia järjestelmiä ei välttämättä nähdä ainoana oikeana mallina. Sama asetelma meillä on edessä myös arabimaissa – arabidemokratian mallia ei vielä ole olemassa. Emme ole vielä nähneet arabimaiden vastineita Vàclav Havelille tai Lech Wałęsalle, jotka muokkaavat demokraattisia järjestelmiä omalla persoonallaan. Arabimaiden kehitystiet tulevat todennäköisesti poikkeamaan myös toisistaan. Meidän tulee kyetä yhteistyöhön erilaisten järjestelmien kanssa.

3) Samalla on määriteltävä rajat hyväksyttävälle toiminnalle ja tuettava järjestelmien kehitystä oikeaan suuntaan. Uusi tilanne pakottaa meidät määrittelemään rajoja: mikä on ”riittävä” demokratia ja miten menetellään niiden kanssa, jotka sitä eivät saavuta? Meidän tulee hyväksyä vapaiden vaalien tulokset, vaikka ne eivät aina meitä miellyttäisikään. Samalla meidän tulee vaatia vaalien jälkeen muodostettavilta hallituksilta ihmisoikeuksien kunnioittamista. Tarvitsemme EU:n koko työkalupakin käyttöä: kaupan vapauttamista, talousjärjestelmien harmonisointia ja yritysten toimintaedellytysten parantamista kohdemaissa. Tarvitsemme myös kehityspolitiikan välineitä ja humanitääristä apua. Tukea pitää antaa eniten sinne, missä suunta ja tavoitteet ovat oikeat. Tuellamme pitää olla selvät ehdot ja hyvistä tuloksista demokratian tiellä tulee palkita. Nopea eteneminen Lähi-idän rauhanprosessissa nousee entistä tärkeämmäksi. EU:n politiikan ja viestien on oltava selkeitä: vain kahden valtion malli voi tuoda oikean rauhan.

* * *

Arabimaailman muutoksen tarkka kehityskulku ja merkitys kirjataan historiaan vasta paljon myöhemmin. Me emme voi jäädä odottamaan oikeaa vastausta, vaan meidän on koetettava ymmärtää tapahtumia tässä ajassa, näillä edellytyksillä. Ja meidän on koetettava myös edesauttaa muutosta oikeaan suuntaan. Tarvittaessa kansainvälisen yhteisön on myös yritettävä suojella ihmisiä – kuten nyt on Libyassa tapahtumassa.

Muutos asettaa EU:n ulkopolitiikan kovan haasteen eteen – jo ennen kuin koneisto on kunnolla edes käynnissä. Haasteeseen on kuitenkin pakko vastata. Unioni tarvitsee sekä pitkän aikavälin vahvan strategian että nopealiikkeistä käytännön politiikkaa. Suomi osaltaan tulee tätä työtä kaikin tavoin tukemaan. Vähintäänkin EU:n tulee voida tulevaisuudessa sanoa: ”Huonomminkin olisi voinut käydä.”

Kiitos!

Videotallenne seminaarista

 

Tämä dokumentti

Päivitetty 4.4.2011

Takaisin ylös