Paavo Väyrynen on 25. tammikuuta toiminut 5484 päivää ministerinä. Ulkoministeriössä hän on neljättätoista vuotta. Vahvimmat kokemukset liittyivät Neuvostoliittoon, mutta 70-luvulle hän ei kaipaa.
Hiljaisena tammikuun aamuna Merikasarmin käytävä kaikuu omista askelista. Ulkomaankauppa- ja kehitysministerin huone on kolmannen kerroksen keskellä. Pienen odottelun jälkeen sihteeri Airi Aurela päästää haastattelijan sisään. Kello on muutamaa minuuttia yli yhdeksän. Paavo Väyrynen kättelee ja hakee työpöytänsä pinoista kysymyspaperin.
”Näin nämä kyllä, mutta en ole vastauksia liiemmin pohdiskellut”, Väyrynen mainitsee.
”Otatko nauhalle vai kirjaatko ylös?” hän jatkaa pöydän ääressä.
Muistiinpanot sopivat paremmin. Tunnelma on leppoisa. Työpäivä on vasta käynnistymässä, aamuhämärä väistymässä.
Lehdistöavustaja Annika Saarikko tekee omat merkintänsä keskustelusta. Ulkoministeriön oma nettisivu ei ole kovin vaarallinen etelän media, mutta ainahan haastattelija voi olla salademari tai jotain vielä epäilyttävämpää.
Kerron haastattelun lomassa, että opiskelin poliittista historiaa ja perehdyin Urho Kekkosen 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun ulkopoliittiseen ajatteluun. Sitä en maininnut, että valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden 90-luvun alun kannunvalannoissa Väyryseen henkilöityi Kekkosen ajan politiikan inertia. Laahusankkurin tavoin sen pelättiin lykkäävän Suomen ”eurooppalaistumista”.
”On toinen maailma”, Väyrynen paaluttaa. ”1970-luvulla elettiin kylmän sodan aikaa.”
Väyrysen vastaustekniikka muistuttaa mielikuvakartan piirtämistä. Ensin paalutetaan mind mappiin yleisillä lauseilla pari tukipylvästä. Sitten haaroitetaan hienojakoisempia vetoja. Parhaimmillaan rakentuu siisti puu kuin Kylli-tädin piirtämänä. Se ei ehkä seiso aivan siinä, missä haastattelija oletti, mutta lauseenvedot ovat selkeitä. ”Niinku”, ”tavallaan” ja muut sidesanat loistavat täysin poissaolollaan.
Väyrynen muistuttaa, että 1970-luvulla kehitysavun käsitteestä oltiin siirtymässä kehitysyhteistyöhön. Kehityspolitiikka-termiä ei vielä tunnettu.
Markkinatalousmaiden ja sosialistisen leirin välinen kahtiajako oli jyrkkä. Kauppapolitiikassa ja ulkomaankaupassa Suomi kykeni erinomaisella tavalla hyödyntämään olosuhteita. Itäiset markkinat imivät. Samalla voitiin avata ovia läntiselle yhdentymiselle. Assosioiduttiin EFTAan ja tehtiin kahdenvälinen kauppasopimus EECn kanssa. Tehtiin myös pienempien sosialistimaiden kanssa SEV-sopimukset, vaikkei niillä ollut todellista taloudellista merkitystä.
Entisen idänkaupan jääminen pois oli suuri muutos. Silloista rakennelmaa kuvasi ehkä parhaiten 1970-luvun energiakriisi. Kun energian hinta kohosi, Suomi sai myytyä monenlaisia vientiartikkeleita itään.
”Ministeri on osa laajempaa valtioneuvoston kokonaisuutta. Saavutukset ja tappiot ovat yhteisiä”, Väyrynen sanoo.
Hän on tehnyt mittavan ministerinuransa lähes pelkästään ulkoministeriössä. Pestejä edelsi pari pyrähdystä opetus- ja työvoimaministereinä. Opetusministeriys kesti vajaat kahdeksan, työvoimaministeriys 10 kuukautta. Ulkoasiainministerinä hän on toiminut neljä kertaa (77-79, 79-82, 83-87, 91-93). Nykyinen rupeama ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä alkoi vajaat kolme vuotta sitten. Yhteensä ministerivuosia UM:ssä on kertynyt runsaat 13.
”Mutta jos pitäisi joitakin henkilökohtaisia saavutuksia nimetä”, rohkaisen. Väyrynen miettii hetken. Sitten alkaa mind mäppiä hahmottua.
”Olen ollut mukana kaikissa kehitysyhteistyön suurissa ratkaisuissa. Olin perustamassa Finnfundia 30 vuotta sitten. Olin myöntämässä ensimmäisiä tukia kehitysyhteistyön palvelukeskukselle Kepalle.”
”Ulkomaankaupassa vuodet 1977-1979 olivat voimakasta neuvostokaupan kehityksen aikaa. Tuohon aikaan olin luomassa pitkän ajanjakson ohjelmaa, jossa kauppaa pyrittiin tavoitteellistamaan.”
”Toimin 1970-luvun lopulla EFTA-ministerikokouksen puheenjohtajana. Myös OECD-kokouksissa ministerin rooli oli merkittävä.”
”Kiina-suhteita vauhditettiin 1980-luvulla. Tein ensimmäisen ulkoministerivierailun Kiinaan 1984. Aktiivisempi avaus Suomen Kiina-suhteissa syntyi tuolloin. Isännöin myös Geng Biaota.” Varapääministeri Geng kävi Suomessa 1979. Tuolloin allekirjoitettiin sopimus taloudellisesta ja tieteellisestä yhteistyöstä.
”1990-luvun alussa käynnistettiin lähialueyhteistyö. En pelkästään allekirjoittanut strategiaa. Kirjoitin avainkappaleet. Lähialueyhteistyössä sovellettiin kehityspolitiikan periaatteita Venäjän kanssa. Itäsuhteita hoitaneiden virkamiesten ajattelu ei tähän oikein taipunut. ”
”Yhteisen kauppapolitiikan raameissa kauppapolitiikan luonne on EU-aikana erilainen. Vienninedistämistoiminta on kuitenkin ollut viime vuosina aktiivista. Sitä tehdään laajemmin kuin 1970-luvulla.” Tänä vuonna Väyrynen matkustaa useita kertoja Venäjälle.
Viime aikojen suurimmat menestykset liittyvät Väyrysen mielestä laajemman Euroopan aloitteeseen ja transatlanttisen kehitysyhteistyön aloitteeseen.
Kekkosen ulkopolitiikassa aloitteilla oli suuri merkitys.
Väyrynen lanseerasi viime vuonna kaksi. Niistä ovat UM:n virkamiehet kuulleet jo niin paljon, että markkinointi valuu kohta korvista. Väyrynen muistaa mainita ne joka käänteessä. Ne eivät mind mapeista eivätkä tapaamisten mapeista unohdu.
Laajemman Euroopan aloitteen ytimessä on ajatus, että Suomi systematisoi kehitysrahoitustaan ja taloussuhteitaan itäisen Euroopan, Keski-Aasian ja eteläisen Kaukasian valtioiden kanssa. Ei ole sattumaa, että alueilla on useita ”jäätyneitä konflikteja”. Useissa valtioissa käydään jaakobinpainia siitä, kallistuvatko ne kohti EU:ta vai Venäjää. Laajemman Euroopan aloitteella pyritään yhteistyötä syventämällä ennaltaehkäisemään mahdollisia jännitteitä ”idän” ja ”lännen” välillä.
Kun suoraan kysyy, Väyrynen myöntää, että tavoite on perikekkoslainen. Pyritään lieventämään sellaista kitkaa, jonka kärjistyminen loisi jännitteitä, jotka puolestaan saattaisivat haitata Suomen etuja. Georgian sota oli varoittava esimerkki. Sen jälkimainingeissa väläytettiin EU:n mahdollisia kauppapakotteita Venäjää kohtaan. Eniten ne kirpaisisivat Suomen taloudellisia etuja.
Väyrynen käyttää eturistiriitojen lieventämiseen kauppa- ja kehityspolitiikkaa, eli välineitä, jotka valtioneuvoston työnjaossa ovat hänen hallinnassaan.
Yhtenä Väyrysen aloitteen taustatekijänä oli Puolan, Baltian maiden ja Ruotsin aktiivisuus Euroopan itäisen kumppanuuden lanseeraamisessa.
”Sillä oli selvästi eksklusiivinen luonne; Venäjä pyrittiin pitämään yhteistyön ulkopuolella”, Väyrynen harmittelee.
Eniten Väyrynen on kuitenkin hehkuttanut transatlanttista aloitettaan. Pähkinänkuoressa kysymys on EU:n ja Yhdysvaltojen vuoropuhelun ja yhteistyön tiivistämisestä yhteisten kehityspoliittisten tavoitteiden hyväksi.
Tarjoan Väyryselle maailmaasyleilevää kiteytystä. Voitaisiinko ajatella, että kyseessä on samantyyppinen ristiriitojen sovittelemisen aloite kuin Laajemman Euroopan avauksessa. Nyt vain ei puhuttaisi alueellisista vaan kehitykseen liittyvistä globaaleista jännitteistä. Myös niiden kärjistyminen saattaisi heikentää Suomen etuja.
Väyrynen ei tähän tartu. Transatlanttinen aloite on hänen mukaansa taktisempi.
EU ja Yhdysvallat vastaavat 80 prosentista maailman kehitysyhteistyöstä ja 85 prosentista humanitaarisesta avusta. Silti ne ovat jatkuvasti kehitysmaiden hampaissa ja altavastaajina kansainvälisissä konferensseissa. Kehitysmaat esiintyvät yhteisenä rintamana, vaikka johdossa toimivat Kiinan ja Intian kaltaiset jätit, jotka hoitelevat tässä virtuaalirintamassa lähinnä omia etujaan.
Länsimaiden olisi Väyrysen mielestä ryhdistäydyttävä ja ajettava yhdessä köyhimpien kehitysmaiden etuja.
Väyrysen aloite kirjattiin toiminnallistettavaksi tavoitteeksi EU:n ja Yhdysvaltain marraskuisessa huippukokouksessa. Hän sai oman puumerkkinsä julkilausumaan. Se on melkoinen saavutus pieneltä maalta, joka ei toiminut EU-puheenjohtajana.
Väyrysen mielestä aloitteellisuus kannattaa. On katsottava tulevaisuuteen ja pyrittävä ennakoimaan. Näin pysyy aloite käsissä. EU tarjoaa aloitteisiin hyvän välineen, kun muistaa sen asettamat rajoitukset ja mahdollisuudet.
Vaikka Väyrynen korostaa EU:n välinearvoa, hänen suhteensa unioniin on tunnetusti monitahoinen. Ruotsilla on hänen EU-ajattelussaan merkittävä rooli taloudeltaan Suomen kaltaisena ja kilpailevana maana. Väyrynen jarrutti eduskunnassa lopullista päätöstä EU:hun liittymisessä, koska katsoi, että Ruotsin kansanäänestyksen tulos pitäisi ensin olla selvillä. Näin kävi. EMUun ei olisi pitänyt mennä, koska Ruotsikaan ei mennyt.
Tätä mieltä Väyrynen on edelleen. Valtioneuvoston tiedotus ja Eurooppatiedotus järjestivät vuonna 2008 Ministerit maakunnassa –kiertueen. Ideana oli tuoda ministerien kautta EU:ta lähemmäs katutasoa eri puolilla Suomea. Toimin puheenjohtajan tuuraajana Kemin kulttuurikeskuksen keskustelussa, jossa Väyrynen ja Pohjolan Sanomien päätoimittaja Heikki Lääkkölä ajautuivat väittelemään posket punaisina eurosta. Maakuntaan EU:ta lähentämään tuotu ministeri kritisoi euroa yhtä kiivaasti kuin alueen valtalehden päätoimittaja sitä kannatti. Se oli kuin hyvä tennisottelu. Sääli, että lehtereillä oli vain kourallinen katsojia.
Hykertelin mielessäni, miten paikalla ollut toimittaja uutisoisi esimiehensä ja kotikulman ministerin mittelyn seuraavan päivän lehdessä. Taitavasti. Koko aihe kierrettiin mestarillisin sanakääntein.
”Kehittyvien talouksien merkityksen kasvu on ymmärretty. Siinä ei enää ole dramatiikkaa”, Väyrynen sanoo.
”Esimerkiksi Kiinalla on lukuisia valtteja, joilla se houkuttelee kehitysmaita yhteistyöhön. Sillä on varaa kehitysyhteistyöhön. Se on kiinnostunut luonnonvaroista. Ylijäämätaloutena sillä riittää resursseja investointeihin. Valtavat markkinat imevät elintarvikkeita. Se näyttää kehitysmaiden tuotantorakenteen näkökulmasta paljon kiinnostavammalta kumppanilta kuin perinteiset teollisuusmaat, joiden markkinat ovat jo kyllästetyt.”
Väyrynen pohtii kuitenkin, onko Kiinan ja Intian kehityksessä riskitekijöitä, jotka voisivat toteutua. Ympäristöongelmat tiedetään. Kiinassa myös sisäiseen vakauteen liittyy riskejä. Niitä pitää tarkkailla ja arvioida.
”Muutokset ovat valtavia”, sanoo Väyrynen.
Suurimpana taustatekijänä on puolueiden muutos. 1970-luvulla ne erottuivat selvästi toisistaan. Erilaisten intressien välillä käytiin todellista taistelua.
Nyt puolueet ovat samankaltaistuneet. Se mikä värikkyydessä on menetetty, on hyödyttänyt suunnitelmallisuutta.
Toisaalta kehysbudjetointi ja suunnitelmallisuus ovat pienentäneet poliittista liikkumavaraa. Rahat jyvitetään, ja ministerinsalkuilla on selväpiirteiset rajat.
”Hallitustyöskentely on sitä, että ministerit hoitavat itsenäisesti oman toimialansa kysymykset. Toisten tontteihin puuttumista edes keskustelemalla ei pidetä korrektina. Ehkä tämän toimintakulttuurin taustasyynä olivat ylileveät sateenkaarihallitukset”, Väyrynen miettii.
”Ei ole paluuta 1970-luvulle”, Väyrynen sanoo nopeasti.
Hän muistuttaa, että osa puolueiden välisestä taistelusta liittyi kylmään sotaan. Kansainvälinen vastakkainasettelu heijastui myös Suomeen, mikä lisäsi puolueiden välistä skismaa.
Jonkin verran Väyrynen kaipaisi kuitenkin nykypolitiikkaan lisää kriittistä keskustelua. Jos nykyisin poikkeaa valtavirran ajattelusta, pidetään helposti häirikkönä.
”Tällaisen toimintakulttuurin riskinä on se, että jos valtavirta menee vinoon, vikaan mennään suurilla resursseilla.”
”Presidentti oli aiemmin keskeinen toimija ja UM hänen työvälineensä. Nyt sidos on heikentynyt”, Väyrynen sanoo.
Toinen muutos on tullut Euroopan unionin kautta. EU-asiat ovat sisäpolitiikan jatke. EU-politiikassa UM:n rooli on heikko muualla kuin ministeriön omaan toimialueeseen kuuluvien yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kauppa- ja kehityspolitiikkojen saralla.
Muilla ministeriöillä on omat kansainväliset suhteensa myös EU:n ulkopuolelle.
Väyrynen pitää kehitystä luonnollisena, mutta ehkä siinä on menty liian pitkälle. Koordinaatiota voisi olla enemmän.
”Tässä ulkoministeriö on jo aktivoitunut. Antti Sierlan selvitys Suomen ulkomaan edustautumisen tehostamiseksi antaa hyvät eväät jatkopohdinnoille.”
Väyrysen mielestä johtoryhmätyöskentely ja alueosastot ovat tuoneet suuren muutoksen. Hän tulkitsee johtoryhmien merkityksen kasvun koordinaation tarpeella.
Ensimmäiset vuodet ulkoministerinä hän vastasi ulko-, kauppa- ja kehityspolitiikasta. ”Tuolloin koordinaation tarvetta ei varsinaisesti ollut.”
Viime vuosina ministereitä on ollut useita, enimmillään kolme, terästettynä vielä pohjoismaisen yhteistyön ministerillä.
Tämän takia koordinaatiota tarvitaan. 1970-lukuun verrattuna uutta ovat maantieteellisesti jaotellut neljä alueosastoa.
”Alueosastot ovat tuoneet paljon hyvää, mutta myös ongelmia politiikkajohdonmukaisuudessa”, Väyrynen pohtii.
Väyrysen mielestä kysymyksen adjektiivi ei ole erityisen hyvä.
”En tiedä, onko varsinaisesti ollut hauskaa. Ehkä miellyttävä olisi parempi sana työtä kuvaamaan.”
Vähän aikaa mietittyään Väyrynen palaa ulkoministeriytensä alkumetreille vuoteen 1977.
”Ulkoministeriksi tulo on aina hienoa, mutta kun sen kokee nuorena, se on fantastinen kokemus.”
Vilkaisen huomaamattomasti, nykiikö Väyrysellä edes toinen suupieli fantastinen-sanan lausumisen kohdalla. En huomaa mitään liikettä.
Väyrysen ulkoministeriys alkoi komeasti. Parin päivän kokemuksella hän vieraili presidentti Kekkosen johdolla pitkällä matkalla Neuvostoliittoon. Vierailu ulottui Kirgisiaan asti.
Jos huippuhetki liittyi Neuvostoliittoon, kytkeytyivät siihen myös hankalimmat kokemukset.
”Neuvostoliiton hajoaminen ja vanhoillisten kaappausyritys olivat hyvin dramaattisia tapahtumia. Samaan aikaan valmisteltiin YYA-sopimuksen korvaamista naapuruussopimuksella Venäjän kanssa.”
Näihin kokemuksiin verrattuna vakiintunut EU-aika ei ole tarjonnut samanlaista draamaa.
”Se on ollut melko harmaata”, Väyrynen naurahtaa.
Teksti: Lähetystöneuvos Jari Sinkari, Kauppapolitiikka-lehden päätoimittaja
Päivitetty 26.1.2010