Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot
Puheet, 1.11.2007

Ulkoministeri Kanerva: Suomen ulkopolitiikan ajankohtaiset haasteet

Ulkoministeri Ilkka Kanervan puhe Maanpuolustuskurssiyhdistyksen syyskokouksessa Helsingin yliopiston juhlasalissa 1. marraskuuta 2007.

Puhuttaessa muutokset mahdollisia

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat maanpuolustuskurssiyhdistyksen jäsenet, hyvät naiset ja herrat,

Haluan kiittää mahdollisuudesta puhua poikkeuksellisen valikoidulle yleisölle yhdellä Suomen arvokkaimmista foorumeista, Helsingin yliopiston juhlasalissa. Täällä, jos jossain, vapaan ja kriittisen keskustelun hengen pitäisi siivittää esitettyjä ajatuksia, täällä ei ole tilaa vain dogmien pystyssä pysyttämiselle. Puheeni on tarkoitus olla professoriesitelmiä lyhyempi – näin ainakin koetan välttää turhan parranpärinän!  

Maailmassa viime vuosikymmenet vauhdilla edennyt globalisaatio on arkipäivää. Ilmiöstä on tullut valtavirta, tapahtunut tosiasia. Sen pohdinta, voisiko kelloa jotenkin kääntää taaksepäin tai ainakin hetkeksi pysäyttää, on myöhäistä. Suomessa pääasiallisena näkökulmana ei onneksi olekaan ollut se, mitä globalisaatio tekee meille, vaan mitä me teemme globalisaatiolle. Emme ole jääneet tuskailemaan vanhan menetystä, vaan tarttuneet uuteen. Tällä asenteella Suomi onkin menestynyt ja noussut maailman valtioiden kärkiliigaan. Tätä samaa asennetta me tarvitsemme myös tulevaisuudessa, jotta voisimme kohdata niin vanhat kuin ne uudetkin haasteet, joita maailma eteemme asettaa. Samalla tarvitsemme kuitenkin historian tajua, jotta voisimme ymmärtää ja suhteellistaa käynnissä olevaa muutosta.

Voi näyttää paradoksaaliselta, että yhä läpiglobaalistuvaa maailmaamme leimaa kansallisen ulkopolitiikan paluu. Maailmanpolitiikan isot pojat, suurvallat, ja niiden keskinäiset suhteet elävät muutosvaihetta. G8- ja BRIC-maat ovat aikamme koodisanoja. Puhutaan moninapaisuuden kasvusta. Venäjälle ja Kiinalle se on yksiselitteinen tavoite. Venäjän ulkopoliittiset hauikset ovatkin kasvamassa takaisin suurvaltamittoihin. Kiina puolestaan ei enää ole vain maailmantalouden jättiläispaja, vaan sen poliittinen painoarvo vahvistuu myös konfliktien ratkaisussa ja globaalihallinnassa. Intia ja Brasilia haluavat nekin uuden kokonsa mukaisen sanansijan. Vaikka Yhdysvaltain johtoasema ei ole uhattuna, joutuu se jakamaan voimiaan uudelleen.

En kuitenkaan usko tämän kehityksen vievän uudenlaiseen kylmään sotaan tai suurvaltakonsertin hallitsemaan maailmaan. Mutta edunvalvonta on kiristymässä kansainvälisissä suhteissa. Turvallisuuspoliittisista asemista, globalisaation hyödyistä sekä strategisista hyödykkeistä - ennen muuta energiasta - käydään entistä kovempaa kilpailua. Yhteiskuntien muuttuvia tarpeita koetetaan tyydyttää tavoittelemalla ulkoisia saavutuksia ja etuja. Tämä asetelma heijastuu geopoliittisille alueille ja niiden yhteistyö- ja turvallisuusjärjestelyihin. Kuten aina muutosten myötä, erilaiset odotukset, epävarmuus ja jännitteet lisääntyvät.

Tätä ulkopolitiikan metamorfoosia kiihdyttää se, että monenkeskinen yhteistyö on jäänyt vajaaksi. Yhteistyön säännöistä ja arvoista käydään kiistaa. Tarvittaisiin poliittista tahtoa ja johtajuutta, jotta kansainvälisiä instituutioita voitaisiin uudistaa. Monenkeskisen yhteistyön tarvehan ei ole minnekään kadonnut, vaan pikemminkin entisestään kasvanut. Turvallisuus on jakamaton ja yhteistyö välttämätöntä tässä riippuvuuksien maailmassa. Mutta ellei tehokkaan monenkeskisen järjestyksen kehittämisessä onnistuta, voi kentälle jäädä voittajana seisomaan presidentti Paasikiven murehtima staatsräson, jota moraalinormit eivät pidättele.

Hyvät kuulijat,

Euroopan unioni on virittäytymässä uuteen toimintakuntoon kreivin aikaan. Juuri hyväksytty uudistussopimus tuo unionille paljon kaivattua ulkopoliittista toimintakykyä. Nyt jos koskaan sitä myös tarvitaan. 

Euroopan unionista ei saa tulla paperitiikeriä. Unionia tarvitaan ajamaan Euroopan etuja ja rakentamaan kumppanuutta kansainvälisen politiikan keskeisten toimijoiden kanssa. Sitä tarvitaan edistämään tehokasta monenkeskistä yhteistyötä, josta se itsekin on esimerkki. EU:n vahvuutena on taloudellinen voima ja vakaus, monipuolinen keinovalikoima ja sen myötä laaja lähestymistapa. Ilman solidia toimijuutta EU ei kuitenkaan tehtävään pysty.

Suomi toimii aktiivisesti EU:n kansainvälisen roolin vahvistamiseksi. Se on Suomen etu. Unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on kehitettävä ennakkoluulottomasti. Kriisin- hallinnan suorityskykyä on petrattava. Nämä kuitenkin jäävät tyhjiksi kuoriksi, ellei EU kykene säilyttämään yhtenäisyyttään vaativissakin tilanteissa. Lähikuukausina edessä oleva Kosovon tulevan statuksen määrittely on EU:lle totinen paikka, jossa sen joukkuehenki testataan.

Ranskan presidentti Sarkozy on tehnyt merkittäviä ehdotuksia Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (ETPP) kehittämiseksi. Jo perinteisesti Euroopan roolia korostava Ranska hakee politiikkaan uutta puhtia. Tavoitteena on lähinnä EU:n sotilaallisen suorituskyvyn kasvattaminen. Ranska haluaa tulevalla puheenjohtajuuskaudellaan uudistaa myös EU:n turvallisuusstrategian. Tarkoituksena on vahvistaa unionia turvallisuuspoliittisena toimijana.

EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) hyvin varusteltu työkalupakki antaa unionille mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen kriisinhallintaan. Kuitenkin on tosiasia, ettei EU tänä päivänä pysty kriisinhallinnassa saman kokoluokan operaatioihin kuin Nato. Suomi onkin suhtautunut myönteisesti ajatukseen EU:n suunnittelukapasiteettin vahvistamisesta. Varsinkin itsenäisten operaatioiden kohdalla tarve tällaiseen on olemassa. Suomi ja Ruotsi ovat myös toivoneet EU:n turvallisuusstrategian päivittämistä. Se voisi auttaa uudistamaan myös EU-Nato -yhteistyön järjestelyitä.

Suomessa EU:n turvallisuuspolitiikkaan liittyvä keskustelu käsittelee usein EU:n turvatakuita. Olemme ilmeisesti ainoana EU-maana pohtimassa uuden sopimuksen turvatakuuartiklan merkitystä. Debatti on sikäli luonnollista, että kyseessä on meille aivan uudentyyppinen sitoumus, joka jo suomalaisen mentaliteetinkin pohjalta otetaan vakavasti. Useimmissa muissa maissa tämä artikla ei ole ymmärrettävästi herättänyt vastaavaa mielenkiintoa, sillä vastaava sitoumus on jo ollut Naton tai Länsi-Euroopan unionin (WEU) velvoitteissa.

Mitä EU:n turvatakuut ovat? Niiden luonteen voi ymmärtää vain vuonna 2003 hyväksytyn EU:n turvallisuusstrategian yhteydessä. Strategiassa unionin uhkiksi määritellään joukkotuhoaseiden leviäminen, terrorismi ja alueelliset konfliktit. Unioniin tai sen jäsenvaltioihin ei katsota kohdistuvan laajamittaisen sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa. EU luo turvallisuutta usealle sektorille ulottuvan yhteisen politiikan kautta. Tämä vaikutus tulee näkyviin, jos yksittäiseen jäsenmaahan kohdistuu painostusta. Turvallisuuslisä, joka on olennainen osa koko unionia, vahvistuu uuden sopimuksen solidaarisuusartiklassa ja keskinäistä avunantoa koskevassa turvatakuumääräyksessä.

On paikallaan sanoa muutama sana myös EU:n yleisestä kehityksestä ja Suomen toimintalinjasta. Vaikka pitkään junnattu uudistussopimus saatiinkin hienosti hyväksyttyä, on pakko todeta, ettemme voi syvällä rintaäänellä sanoa kaiken olevan taas hyvin. Kansallinen ulkopolitiikka ja edunvalvonta ovat viime aikoina näyttäytyneet entistä vahvempina ja monesti myös unionin kokonaisetua himmentävällä tavalla. Tuntuu, että unionista olisi tullut enemmän instrumentti kuin politiikan päämäärä. Hyvä ystäväni Esko Antola on puhunut ajan hengestä, jossa kuvastuu huoli unionin eriytymisestä ja rapautumisesta.   

Suomen pitkänä linjana on ollut korostaa toimintaa yhteisten pelisääntöjen puitteissa ja koko unionin etua silmälläpitäen. Olemme katsoneet, että tätä kautta myös omat etumme tulevat parhaiten hoidetuksi. Uskon, että tämä politiikka on pitkällä tähtäimellä kestävin. Mutta samalla tiedostan, ettei kyse ole mistään uskonasiasta. EU-politiikkamme ei voi olla vain ideologisesti oikeaa, sen täytyy olla myös käytännössä toimivaa ja etujamme konkreettisesti varjelevaa. Laajentuneessa ja voimakkaammin kilpailuhenkisessä unionissa Suomen on lisättävä toimin- taansa pragmaattista särmää.

Ajankohtaisin kysymys ovat 141-neuvottelut komission kanssa. Tämä on kansallinen kysymys, joka koskee koko hallitusta ja edellyttää myös laajaa kansallista yksituumaisuutta. Tarvittaessa on ajettava lujaa. Ei silti ole pelkoa, että Suomesta tulisi epäuskottava EU-politiikan suhari, jonka edesottamuksia muualla päiviteltäisiin. Suomalaisuuteen eivät hölmöntölmäykset kuulu.

Naiset ja herrat,

Suomen Nato-jäsenyyttä koskeva keskustelu näyttää sentään ohittaneen kampakeraamisen kauden. Pronssikausi häämöttää jo. Mutta tietoyhteiskuntaan on vielä matkaa.

Suomi on tehnyt yhteistyötä Naton kanssa jo viisitoista vuotta. Paljon on ehtinyt tapahtua tänä aikana. Kylmän sodan jälkeen Nato käynnisti yhteistyön entisten vastustajiensa kanssa. Moni Euroopan silloisista puolueettomista maista lähti mukaan kehitykseen. "Vapaa ja kokonainen Eurooppa" oli tuon ajan iskulauseita. 90-luvun puolivälissä Nato joutui sotilaallisesti tositoimiin Länsi-Balkanilla, vaikka Naton omaa aluetta ei uhattu sotilaallisesti. Katsottiin, että oli mentävä ulos omalta alueelta, jos ei haluttu joutua ulos merkittävästä toiminnasta.

Suomi on mukana Naton kehityksessä. Vuonna 1995 lähdimme mukaan vaativaan Nato-johtoiseen Bosnian kriisinhallintaoperaatioon. Siitä lähtien olemme runsaslukuisesti osallistuneet Naton kriisinhallintatehtäviin. Kymmenen tuhannen lähdön raja on jo ylittynyt. Suomalaiset ovat myös näyttäneet kyntensä Naton lippujen alla. Vahvana näyttönä tästä on Suomelle ensimmäisenä Naton kumppanimaana annettu prikaatin johtovastuu, johon valmistaudumme Kosovossa nyt jo kolmatta kertaa.

Syyskuun 2001 terroristihyökkäykset Yhdysvaltoja vastaan muuttivat paitsi maailmaa, myös Natoa. Naton neuvosto totesi yhtä jäsenmaata vastaan hyökätyn, minkä johdosta Naton yhteisen puolustuksen sitoumuksen katsottiin tulleen konkreettisesti voimaan. Vaikka USA käyttikin YK:n peruskirjan mukaista oikeuttaan puolustaa itse itseään, Natolla oli tärkeä rooli Välimeren partioinnissa ja tutkakoneiden lähettämisessä valvomaan Yhdysvaltain aluetta.

Naton suurin ajankohtaishaaste on Afganistanin ISAF-operaatio. Siihen osallistuu noin 40 000 sotilasta, heistä kolme neljännestä Euroopasta. Suomalaisia rauhanturvaajia on Afganistanissa noin sata. Suomen panos on vahva, mutta ei mitenkään ylenpalttinen. Jo Ruotsilla on yli kolminkertainen määrä sotilaita maassa, Norjalla yli kuusinkertainen. Hallituksen suunnitelmissa on lisätä tukeamme Afganistanille eri tavoin. Ajoittain kansalli- sessa keskustelussamme kuuluu ääniä, jotka torjuvat lisäpanostukset. Jotkut esittävät peräti karkuun luikkimista. Kaivataan perinteistä rauhanturvatoimintaa, joka on useimmiten liittynyt valtioiden välisen rauhansopimuksen valvontaan. Sisällissotien riivaamassa maailmassa tälle on kuitenkin vähemmän tilausta. Suomen on oltava mukana vastaamassa tämän ajan haastei- siin myös kriisinhallinnassa. Suomi ei voi olla kriisinhallinnan Riitaoja, johon kumppanit eivät voi luottaa siinä vaiheessa, kun "poutasää" päättyy.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että nykyaikaisen kriisiin vastaamisen tulee olla kokonais- valtaista. Sotilaallisen toiminnan ohella keskeisiä ovat siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön monet keinot, joiden avulla tuetaan yhteiskunnan pidemmän aikavälin rakentamista. Meille suomalaisille tutun kokonaismaanpuolustuksen tavoin kokonaisuutta ei tule keinotekoisesti jakaa osiin.

Tällä hetkellä Nato kehittää toimintakykyään uusia haasteita vastaavaksi. Puhutaan sotilaallisesta transformaatiosta, muutoksesta. Tämä muutos kiteytyy nopean toiminnan konseptiin. Naton kyvykkäimmille rauhankumppaneille kuten Suomelle ja Ruotsille on avattu mahdollisuus osallistua nopean toiminnan joukkojen kehittämistyöhön ja Natoa täydentävästi myös varsinaisiin operaatioihin. Jo nyt koulutamme EU:n nopean toiminnan joukkoihin osallistuvia suomalaisyksiköitä Naton nopean toiminnan pelisääntöjen mukaisesti. Osallistuminen NRF-toimintaan palvelisi Suomen kriisinhallintakyvyn kehittämistä. Itse operaatioihin kukin maa osallistuisi oman lainsäädäntönsä ja omien päätöstensä mukaisesti. Tämä koskee sekä jäseniä että kumppaneita. Väkisin ei minnekään tarvitse lähteä.

Naton kehityksessä korostuu entistä enemmän poliittinen ulottuvuus. Nato on solminut uusia yhteistyöjärjestelyjä niin eteläisen Välimeren maiden, Persianlahden valtioiden kuin myös Naton rinnalla toimivien oman alueen ulkopuolisten maiden kuten Australian tai Japanin kanssa. Viralliset yhteistyösuhteet on luotu mm. Kiinaan, Intiaan ja Indonesiaan. Näin Naton yhteistyöverkko kattaa jo kolmanneksen YK:n jäsenvaltioista. Nato tiivistää samalla yhteistyötään paitsi YK:n myös Maailmanpankin ja Punaisen ristin kanssa. Nato on voimavaroiltaan vahvin kansainväliseen toimintaan maailmassa kykenevä kansainvälinen sotilaallinen organisaatio, mikä osaltaan selittää näin laajoja yhteistyösuhteita.

On syytä selvästi tiedostaa, että Nato on osa Euroopan integraatiota. Valtaosa EU:n jäsenmaista onkin rakentanut yhteisen puolustuksensa Naton varaan. EU ja Nato ovat strategisia kumppaneita, jotka tukevat toisiaan turvallisuuden tuottajina. Ne tekevät runsaasti yhteistyötä. Sotilaallisessa toiminnassa kyse on molemmissa samoista kansallisista voimavaroista, joten EU:n ja Naton tiiviimpi yhteistyö olisi mukana olevien maiden intressissä. Suomi on pyrkinyt edistämään tätä yhteistyötä.

Turvallisuuspolitiikassa Nato on transatlanttisen yhteistyön tärkein foorumi. Natossa sen eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset jäsenmaat kohtaavat päivittäin. Koska useimmat EU-maat ovat Naton jäseniä, on se Euroopan puolustuksen pääasiallinen perusta. Kun Naton luonne on avartunut, on sotilaallisen puolustustehtävän rinnalle on syntynyt tilaa poliittiselle, sotilaalliselle ja siviilitoimijoiden laaja-alaiselle yhteistyölle. Nato on pyrkinyt vastaamaan ajan haasteisiin; se ei ole jäänyt kyhjöttämään kylmän sodan poteroihin.

Suomessa käydään debattia mahdollisesta Nato-jäsenyydestämme. Olemme käynnistäneet hallitusohjelman mukaisesti uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelun. Sen yhteydessä ulkoministeriö selvittää myös Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksia. Pyrkimyksenä on antaa keskustelun eväiksi mahdollisimman totuudenmukaisia tietoja näistä vaikutuksista, jotta keskustelijat saataisiin suunnilleen samalle karttalehdelle. Odotan, että selvityksestä tulee asianmukaisen matkailuesitteen kaltainen. Sellaisessahan matkakohde kuvataan rehellisesti ja kerrotaan millaisia ihmisiä siellä yleensä käy. Lisäksi annetaan hintaa ja matkareittiä koskevat tiedot. Ja kun kyse on ryhmämatkasta, olisi esitteidenkin oltava kaikkien nähtävillä. Harva meistä päättää matkoistaan ilman riittäviä perustietoja ja niiden arviointia. Sama periaate koskee mielestäni myös Nato-suhdettamme.  

Suomen monipuoluejärjestelmä johtaa vääjäämättä siihen, että suuret ratkaisut tehdään laajalla yhteisymmärryksellä. Näin on myös mahdollisen Nato-jäsenyyden osalta. Jotta yhteisymmärrystä voitaisiin muuttuvissa oloissa rakentaa, tarvitaan kunnollista tietopohjaa ja yhteisesti hyväksyttyjä rakennusaineita. Vain näiden ainesten pohjalta syntyy - jos on syntyäkseen - yhteinen tahto edetä.

Hyvät ystävät,

Tämän vuoden aikana Suomen, Ruotsin ja Norjan ulkoministerit ovat tavanneet jo moneen otteeseen. Viimeksi kokoonnuimme muutama viikko sitten Pohjois-Norjaan Bodö'ön. Tutus-   tuimme näköalapaikalla pohjoisten alueiden tilanteeseen. Näiden alueiden merkitys on kasva- nut nopeasti muun muassa energiaesiintymien hyödyntämisen myötä.

Muiden intressien ohella yhteistä kaikille kolmelle maalle on kanssakäyminen Venäjän kanssa. Se on päivittäistä niin maarajoilla, Itämerellä kuin pohjoisilla merialueillakin. Pohjoisilla alueilla saadut kokemukset yhteistyöstä Venäjän kanssa hyödyttävät koko EU:n Venäjä-politiikkaa. Tarvitsemme myönteisiä esimerkkejä, joiden pohjalle pitkän tähtäimen suhdetta voidaan rakentaa. Norjan ulkoministeriä lainatakseni: emme halua vastakkainasettelua, vaan aitoa yhteistyötä.

Venäläiset sotilaskoneet ovat lisänneet aktiviteettiaan Pohjois-Norjan lähettyvillä. Norjalaiset suhtautuvat tähän toimeliaisuuteen viileästi. He eivät koe rajojensa ulkopuolella pysytteleviä lentoja uhaksi, vaikka eivät ole osanneet näitä itäisiä ilmailunäytöksiä viime vuosina varsinaisesti kaivatakaan. Venäjän pohjoisen laivaston ja Norjan sotilasviranomaisilla on säännönmukaisia tapaamisia. Osin näin on Ruotsinkin osalta, jolla on myös yhteisiä sotaharjoituksia Venäjän kanssa. Yhteistyötä halutaan tehdä esimerkiksi onnettomuuksien torjumiseksi. Pari viikkoa sitten Lapissa järjestettiin kolmen pohjoismaan ja Venäjän yhteinen pelastusharjoitus. Tällaiselle naapureiden yhteistyölle on tarvetta vastakin – etenkin Itämerellä.

Bodön kaltaisten tapaamisten merkitystä kuvastaa se, ettei ole montakaan vuotta siitä, kun turvallisuuspolitiikkaan kajoaminen oli tabu pohjoismaisessa yhteistyössä. Muistan omakohtaisesti, kuinka pohjoismaiden neuvoston kokouksessa puheenjohtaja keskeytti minut, kun ryhdyin puhumaan käsityksistäni ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Nyt asiat ovat toisin. Voimme puhua mistä tahansa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä. Erityistä mielenkiintoa kohdistuu Norjan, Ruotsin ja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön.

Kyseessä on tärkeä ja historiallinen kehitys. On oireellista, että olemme löytämässä toisemme Ruotsin ja Norjan kanssa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkeissä siitäkin huolimatta, että perusratkaisumme eroavat. Suomi ja Ruotsi ovat EU:ssa, ja Norja Naton jäsen. Tiivistyvä yhteistyö osoittaa unioni- ja liittokuntarajojen madaltumista, kun vastataan turvallisuuspolitiikan haasteisiin. Laajentuneessa unionissa ja laajentuneessa Natossa on paitsi tilaa, myös tarvetta toimia pienemmissä ryhmissä. Monissa kysymyksissä Suomelle on luontevaa hakea kumppaneita muista pohjoismaista ja Baltian maista.

Eräs perusta yhteistyölle on yhteinen toiminta YK:n, EU:n ja Naton erityyppisissä operaatioissa. Bodössa Suomi, Ruotsi ja Norja sopivat "Nordic approachin" eli pohjoismaisen lähestymistavan laatimisesta kriisinhallintaan Afganistanissa ja Afrikassa. Kuten edellä todettiin, kriisinhallinnan haasteet ovat muuttuneet ja tehtävät tulleet vaativimmiksi. Esimerkiksi Afganistanin pohjoisosissa suomalaiset toimivat yhdessä Ruotsin ja Norjan kanssa. Meitä yhdistää sama keskeisen tärkeä tavoite: saada paikallisen väestön luottamus kansainväliselle läsnäololle ja toiminnalle. Pohjoismailla on tässä arvokasta osaamista tarjottavanaan.

Arvoisat kuulijat,  

maantiede on ja pysyy. Naapurimaamme Venäjä tarjoaa meille vaikka mitä: hyvää naapuruutta, valtavia taloudellisia mahdollisuuksia ja kulttuurisia horisontteja.

Venäjän kehitys 2000-luvulla on ollut ripeää. Venäjä on ollut eräs nopeiten kasvavista merkittävistä talouksista: kasvuprosentit ovat vuodesta toiseen olleet 6-7% luokkaa. Kasvu, jonka ennustetaan jatkuvan, on perustunut energiavarojen myynnistä saatuihin tuloihin, mutta myös hallittuun talouspolitiikkaan. Eikä kannata unohtaa sitäkään, että uudenlainen dynamiikka on tarttunut itse venäläisiin. Talouskasvun myötä keskiluokka on voimistunut. Tämän me suomalaiset voimme havaita omin silmin: itää kohti luikertelevat autorekkajonot ovat Venäjän keskiluokan kasvukaikuja maanteillämme. Voimakkaasti kasvanut venäläinen turismi on samanlainen signaali. Venäläisten elintaso on noussut ja useimmat kansalaiset ovat tyytyväisiä kehitykseen. Tämä on vakauttanut koko yhteiskuntaa.

Samalla Venäjän poliittisen järjestelmän kehitys näyttäytyy sellaisena, joka on herättänyt meillä kysymyksiä ja oikeutettua huoltakin. Venäjä on valinnut tiekseen länsimallia autoritaarisemman järjestelmän, "suvereenin demokratian". On aikaista ennustaa, onko ero matkakohteessa vaiko vain reitinvalinnassa. Naapurina ja EU:n jäsenmaana toivomme Venäjän kehittyvän vakaasti, mutta myös ihmisoikeuksia ja kansanvallan periaatteita sekä sitoumuksiaan kunnioittaen. Tässä kohtaa on kuitenkin jälleen muistutettava Venäjän olevan Venäjä, ei Neuvostoliitto. Nyky-Venäjä on verrattomasti moniarvoisempi, modernimpi ja monipuolisempi maa, kuin mitä synkimmissä arvioissa annetaan ymmärtää. Onko Venäjä matkalla kohti aitoa kansanvaltaa, oikeusvaltiota ja markkinataloutta jää nähtäväksi.

Venäjän itsetunnon kasvu on johtanut siihen, että ulkopolitiikassakin Venäjä on voimistunut. Venäjä pyrkii palauttamaan suurvalta-asemansa niin alueellisesti kuin globaalistikin. Moskova ajaa etujaan tiukasti, väliin kovan taktiikan, väliin pragmaattisemman asenteen kautta. Heikkoudeksi mielletyn kauden jälkeen kansakunnan itsetunnolle halutaan antaa vahvistavaa rohkaisua. Ulkopolitiikasta haetaan sisäpoliittista sielunhoitoa. Venäjä on jälleen pienten neuvottelupöytien ääressä, oli kyse sitten ohjuspuolustuksesta, Iranin ydinohjelmasta, Kosovosta tai jäätyneistä konflikteista.

Arvioisin, että pidemmässä katsannossa Venäjä on ottamassa paikkaansa. Eri asia on, onko se sellaisen jo löytänyt. Venäjä näkee tai haluaa nähdä moninapaistuvan ja keskenään kilpailevan maailman, jossa uudet mahdit kuten Kiina ja Intia ovat nousussa. Eurooppa nähdään hajanaisena ja sen arvot heikentyvinä. Uhkakuvat ovat sekoitus vanhaa ja uutta: terrorismia, separatismia ja Natoa. Venäjän asema vahvistuu, mutta muovautumisprosessi on kesken.

Suomelle Venäjä on haaste ja mahdollisuus, johon täytyy ja kannattaa tarttua. Suomen on uudelleen mobilisoitava Venäjä-resurssejaan sekä luotava niitä lisää. Me tarvitsemme entistä parempaa "Venäjän lukutaitoa", informoidumpaa reagointikykyä sekä ennakkoluulottomuutta omissa aloitteissamme. Eikä kyse ei ole pelkästään ulkopolitiikasta tai taloudesta. Uusi Venäjä on Suomelle laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Sillä on yhtymäkohtia maahanmuuttoon, kulttuuripolitiikkaan, koulutuspolitiikkaan, kirkkopolitiikkaan ja terveyspolitiikkaan vain muutaman sektorin mainitakseni. Näihin haasteisiin vastaamiseksi olemme hallituksen piirissä käynnistäneet ulkoministeriövetoisesti erityisen Venäjä-toimintaohjelman valmistelun. Sen on tarkoitus tuoda uutta aloitteellisuutta ja kantavuutta Venäjä-politiikkaamme.

Entä EU:n Venäjä-politiikka? Myös se kaipaa elvytystä ja suuntaa. Yhteinen näkemys puuttuu. Unioni ei ole kyennyt sopimaan uudesta Venäjä-sopimuksen neuvottelumandaatista eli mitä me haluamme. Mafran tuore huippukokous ei tuonut juurikaan uutta. EU:n sisäiset näkemyserot suhteessa Venäjään ovat käsinkosketeltavia. Eikä Venäjäkään yliyrittämiseen sorru suhteiden parantamistyössä. Näillä eväillä on vaikea päästä eteenpäin, vaikka tiiviimpi kumppanuus olisi niin EU:n kuin Venäjänkin etu. On helppo yhtyä komissaari Olli Rehnin tuoreeseen toteamukseen siitä, että nyt tarvitaan strategista ajattelua ja pitkäjänteisyyttä puolin ja toisin. Unionin sisällä tulisi rakentaa uudenlainen konsensus suhteessa Venäjään. Vain sen varassa voidaan päästä eteenpäin käytännön kysymyksissä. Suomelle EU:n Venäjä-politiikan kehittäminen on prioriteettikysymys ja aionkin tarttua siihen vahvalla otteella.

Suhteidemme avoimet ongelmat on ratkaistava. Puutullit ja rekkajonot ovat asioita, joiden eteen teemme jatkuvasti työtä kaikilla eri tasoilla. Kyse on taloudellisista ja käytännöllisistä kysymyksistä, joihin pyritään löytämään meitä tyydyttävä ratkaisu.  

Suomalaisessa keskustelussa usein keskustellaan keskustelusta. Enkä minäkään kestä kiusausta. On mitä luonnollisinta, että suomalaiset keskustelevat Venäjästä. Yhtä luonnollista pitäisi olla senkin, kun venäläiset keskustelevat Suomesta. Debattiin osallistuu erilaisia toimijoita, joiden äänet, riitasoinnutkin, tulevat kuuluville. Kyllä tämä pitää sietää ilman, että Suomessa kurkotellaan nitropurkkia joka lausahduksen jälkeen. On jo korkea aika.

Hyvät ystävät,

halusin tänään käsitellä vain muutamia ulkopolitiikkamme haasteista. Lista ei suinkaan ole tyhjentävä, vaan melkeinpä kursorinen johdatus. Mutta senkin pitäisi riittää vakuuttamaan kaikki siitä, että työtä ja tekemistä riittää. Historia ei ole pysähtynyt eikä ennalta määrätty. Suomen ulkopolitiikan onnistuminen on kautta aikain riippunut historian liikkeen tajusta ja omien mahdollisuuksien näkemisestä. Tarvitsemme nytkin Suomen eduista lähtevää ulkopoliittista näkemystä ja aloitekykyä niin globaalisti, unionitasolla kuin kahdenvälisissä suhteissakin.

Tämä dokumentti

Päivitetty 1.11.2007

Takaisin ylös